Tiesitkö, että parhaillaan purettavan Pohjolan Kaapeli Oy:n kiinteistön paikalla oli teollista toimintaa jo 1800-luvulla? Entä oletko huomannut uuden S-marketin edessä olevan tiilien ja valon muodostaman ympäristötaideteoksen?
Teollisuustontti ja taideteos kertovat molemmat vuonna 1898 perustetun Kempeleen tiilitehtaan tarinaa. Kyse oli kunnan ensimmäisestä teollisesta työnantajasta.
Tiiliä Kempeleen alueella oli tosin tehty jo aiemmin. Mauno Hiltunen kertoo Kempeleen historiassa, että Oulun koulun vuosina 1628–1629 tehtyyn uudistukseen tarvittavat tiilet poltettiin todennäköisesti jossain Vihiluodon alueella, missä oli sopivaa raaka-ainetta.
Tiiliä tehtiin myöhemminkin satunnaisesti kulloiseenkin kysyntään. 1800-luvun lopulla Oulun kaupungin nopea kasvu aiheutti lisääntyvän rakennustarpeen, ja tiiliä ryhdyttiin polttamaan myös maaseudulla. Esimerkiksi Limingassa oli tuolloin mainetta niittänyt tiilimestari Erkki Perälä, joka saattoi valmistaa apureineen jopa 10 000 tiiltä päivässä.
Tirehtööri K.A. Jurva poltatti tiiliä Vihiluodossa vuosina 1883-1885. Kunta vuokrasi Jurvalle alueen, jota hän sai käyttää vapaasti liiketoimensa harjoittamiseen ja ottaa maasta santaa tiilien raaka-aineeksi.
– Jurvan ruukilla oli töissä miehiä ja naisia etupäässä Kempeleestä ja Oulunsalosta. Parina ensimmäisenä vuonna poltettiin tiiliä 110 000, mutta vuonna 1885 jo 220 000 tiiltä. Niiden arvo oli 6 660 markkaa, Hiltunen kirjoittaa.
Tiilitehtaan Kempele sai oululaisen pääoman avulla. Liikemiehet Antell, Bergbomit, Ensio ja Hägg perustivat tiiliruukin, jonka tavoitteena oli valmistaa vuodessa kaksi miljoonaa tiiltä. Tuotanto jäi kuitenkin puoleen tästä.
Saven kerääminen alkoi 30 miehen ja 30 hevosen voimalla helmikuussa 1898. Valmistus keskittyi muutamille kuukausille, ja talvella töissä oli vain muutamia miehiä ja hevosia. Vilkkainta ruukilla oli touko-kesäkuussa. Keskimäärin tehtaalla työskenteli 20-25 henkeä, mutta parhaimmillaan saven ajossa ja lapioinnissa, tiilien muottauksessa, polttamisessa ja lastauksessa työskenteli 50-60 henkilöä.
Työ oli raskasta. Keväällä 1917 tehtaalla pidettiin kahden viikon lakko palkankorotusten saamiseksi. Työläiset voittivat, ja pienempiä lakkoja pidettiin vielä 1940-luvullakin.
Talvisodan kynnyksellä 1939 tehtaan työolot olivat tapetilla. Oulun piirin työläistarkastaja huomasi alle 18-vuotiaiden olevan ylitöissä ja sunnuntaihommissa korvauksitta. Työnantajan mielestä asiassa ei ollut ongelmaa, sillä käytäntöä oli sovellettu jo vuodesta 1916 lähtien. Lisäksi alaikäisiä työntekijöitä asia ei haitannut.
– Suoritetussa kuulustelussa paistoi kyllä selvästi läpi se, etteivät alaikäiset tavallaan olleet uskaltaneet kieltäytyä yli- ja sunnuntaityöstä työpaikan menettämisen takia, Mauno Hiltunen kirjoittaa.
Kempeleläinen Timo Paakki haastatteli 90-luvulla Eino Nurroa ja Erkki Penttilää, jotka kertoivat tehtaalle töihin päässeiden ”tunteneen hyvän onnen kohdanneen”. Palkkatasosta oli monenlaista näkemystä, mutta tehdas maksoi tilit ”vetkuttelematta”.
– Ansiotaso riippui suoraan siitä, kuinka paljon tehtaalta valmistui tiiliä. Erityisen hyviä olivat päivät, jolloin tuotteita putkahti yli 20 000 kappaletta. Nurro ja tehtaalla poikasena sodan aikana työskennellyt Penttilä muistivat työnjohtajista erityisesti isokokoisen Jussi Jokisen. Jokinen oli voimanpesä. Hän saattoi yksin runnoa takaisin kiskoille niiltä pudonneen savivaunun, Paakki toteaa vuoden 1999 Kempeleen Joulu -lehdessä.
Työvoima oli pääsääntöisesti kempeleläistä.
– Joillakin kulkumiehillä saattoi olla kesäisin tuuria päästä tiilentekoon. Myös muutama koululainen sai sieltä työpaikan, Paakki jatkaa. .
Haastattelin itse vuonna 2016 kempeleläislähtöistä Juhani Lassilaa, joka aloitti työskentelyn tiilitehtaalla 50-luvun alussa 17-vuotiaana. Hän tienasi tehtaan viimeisenä toimintakesänä vuonna 1952 peräti 80 000 markkaa.
– Kun pesti loppui, alkoivat lyseo-opintoni Oulussa. Samaan aikaan vanhempani muuttivat isän työn perässä Pateniemeen. He käyttivät kesäansioni talokaupassa. Kuittasivat kauppahinnasta neljäsosan, Lassila selventää jutussa.
Nuorta, innokasta työmiestä tilin hupeneminen aluksi harmitti.
– Joululahjaksi sain vanhemmilta uuden kilpahiihtopuvun, uudet Järviset ja sauvat. Keväällä sain uuden polkupyörän. Lisäksi Pateniemen talossamme minulla oli iso lukuhuone, joten ei rahojen menetys enää vaivannut. Antoivathan vanhemmat minulle täyden ylöspidon.
Lassila toimi yhtenä kesänä uunien rappauksia korjanneen Santeri Laurilan hanslankarina.
– Hän oli erikoinen persoona. Vanhemmat ihmiset aina pelottelivat, että Santeri ottaa pussiinsa ja vie, mutta minuun hän suhtautui hyvin. Meillä homma toimi. Hän jopa opetti minulle muurarin valan.
Muitakin nuoria tehtaalla oli rahaa hankkimassa.
– Pertti Hentilä, Tauno Sankilampi, Erkki Hietala… Luiskan Einon kanssa olimme hyvät työkaverit. Hän oli myös urheilumiehiä. Tulimme usein yhtä matkaa töihin ja juttelimme urheilusta, Lassila kertoi Rantalakeudessa.
Keväällä tehtaalle tuotu savikasi oli korkea. Lassila muistelee sitä sanotun tunkioksi.
– Kolme miestä loi saven kottikärryyn ja työnsi ylös sekoittimeen, missä siihen yhdistettiin muut ainesosat. Alas tavara tuli tiilen muotoisina mötiköinä, joista kaksi miestä katkoivat ne sopivan mittaisiksi.
Ennen polttamista tiilet kuivattiin. Kuivatusladoissa työtä hoitivat niin sanotut latoakat, jotka Lassilan mukaan olivat kesätienestissä olleita pienten mökkien emäntiä.
– Olin repsikkapoikana, apumiehenä, työntämässä tiiliä latoon. Sinne johtivat oikein rautatiekiskot, mutta ne olivat loppuajasta jo aika huonossa kunnossa. Latoakat olivat meille sellaisia äitihahmoja. Eivät suuttuneet, vaikka joskus minäkin vähän heitä kiusoittelin.
Latoakoista hänen mieleensä ovat jääneet esimerkiksi Martta Tuppurainen, Lyyti Mustonen, Hanna Mikkola ja Helvi Loukkola.
– Sarkkisen miehet huolehtivat polttamisesta. Se oli vaativaa työtä.
Työpäivä tiilitehtaalla käynnistyi pillin vihellykseen aamuseitsemältä. Ääni oli sen verran iso, että se kuului laajalti Kempeleeseen.
Yhdeksältä pidettiin 10 minuutin kahvitauko. Ruokatunti käynnistyi yhdeltätoista. Toinen kahvitauko oli kahdelta. Päivä päättyi neljältä, jos ylitöitä ei ollut. Joskus vaunuja purettiin vielä kymmenen, yhdentoista aikaan illalla.
Lauantaisin työpäivä päättyi jo kahdeltatoista.
Tehtaalla sattui ja tapahtui. Eräänä kauniina kesäpäivinä tiiliä syntyi tasaiseen tahtiin, kunnes työmaalle ilmestyi useampi pullo suuvettä Janne Kankaan kaupasta. Liekö jollain työmiehellä ollut tietoa suuveden kemiallisesta koostumuksesta vai oliko kyseessä puhdas vahinko, mutta työt jouduttiin lopettamaan jo kahden aikaan, sillä osa työmiehistä oli liian humalassa.
Paakki kirjoittaa, että tiilitehtaan toiminnan päättyessä vuonna 1952 moni sen palveluksessa elantonsa saaneista koki maailman pysähtyvän. Aiemmin tehtaan omistus oli siirtynyt helsinkiläiselle Konsistori Oy:lle.
– Näin siitä huolimatta, että tuota kohtaloa oli osattu pelätä. Koneet ja laitteet oli ajettu loppuun, eikä uusimisiin omistajat rahoja sijoittaneet. Tehtaan savimonttukin alkoi ehtyä, mutta siitä jatko ei ollut kiinni. Uutta raaka-ainetta tiedettiin löytyvän. Omistajat yrittivät tiettävästi kiristää kunnalta pitkää verovapautta vastineeksi tuotantokoneiston uusimiselle. Siihen ei suostuttu.
Tehdastoiminnan alasajo vaikutti koko kuntaan. Väkilukukin laski.
Tiilitehtaan piippu hallitsi korkeimpana piikkinä kempeleläistä lakeutta. Sen kautta taivaalle nousi tiiliuunien savu ja tehtaan päävoimanlähteen höyrykoneen tuprut.
Harmi, että piippua ei ymmärretty säästää.
Lähteet: Mauno Hiltunen: Kempeleen historia. Timo Paakki: Tilitehdas oli pitkään ainoa suuri työnantaja Kempeleessä; Kempeleen Joulu 1999. Juhani Lassilan haastattelu Rantalakeudessa vuonna 2016.
Tiilitehtaan toimintaa häiritsivät myös tulipalot. Ensimmäinen vakava onnettomuus tapahtui jo vuonna 1900, kun kaksi suurta tiiliuunia tuhoutui. Vuoden 1937 palossa puolestaan tuhoutuivat konehuone ja muita rakennuksia. Palo oli melkoinen, sillä Kempeleen oma palokunta ei saanut punakukkoa talttumaan.
– Paikalle hälytetty Oulun VKP ei saanut edes ruiskuja toimimaan, Mauno Hiltunen kertoo Kempeleen historiassa.
Kuumuutta tarvittiin, sillä poltto oli tiilen valmistuksessa vaativin ja ratkaiseva osa.
– Jos siinä epäonnistutaan, tiilistä tulee joko ylipalaneita, liian kovia tai sitten hauraita, Timo Paakki selventää vuoden 1999 kirjoituksessaan.
Uunien alapoltossa käytettiin halkoja, ylhäältä työnnettiin tiilipinojen väliin rimapuuta. Sitä hankittiin lähiseudun sahoilta.
Tulen etenemistä ohjattiin sulkemalla ensin alapesät. Yläpolttoa säädeltiin vetoa muuntelemalla. Savupiipun tuprusta näki, että tuotanto eteni.
Uunin polttoaika vaihteli hieman massan kuivuudesta riippuen. Yleensä siihen käytettiin runsas viikko.
– Kun tiilet alkoivat uunin toisessa päässä jäähtyä, sisältöä alettiin purkaa. Tuotteet lastattiin junanvaunuihin ihmistyönä. Ketjussa lähetettiin kahta tiiltä kerrallaan kuljetettavaksi, kiivaassa tahdissa, Paakki kirjoittaa.
Lopulta valmiina oli reilut neljä kiloa painava seinä- ja uunitiili.
– Ohkaisempaa väliseinätiiltä valmistettiin 30-luvulla koe-erä. Sen valmistusmassaan sekoitettiin sahanpurua. Tuote oli kevyehkö, mutta herkkä särkymään. Niitä valmistettiin vain muutamia kymmeniätuhansia. Kokeilu todettiin epäonnistuneeksi, Timo Paakki tiivistää.