Rantalakeus toimii Tupoksen koulun pitkäaikaisena mediakummina. Julkaisemme nyt neljä 5D-luokan ryhmätöinä tekemää kirjoitusta.
Luokka yöpyi aiemmin keväällä Limingan kirjastossa. Sen jälkeen heillä oli tehtävänä kirjoittaa Limingan kirjastoon sijoittuva, mahdollisimman jännittävä tarina.
Auto kaartoi Limingan kirjaston pihaan. Sen ovet avautuivat ja sitten lämähtivät kiinni. Ystävykset kävelivät kirjaston ovea kohti ja ystävällisen näköinen nainen avasi heille sen. He kävelivät sisään suureen kirjastoon ja jatkoivat sitten lainaustiskille.
Tiskin takana odotti mies, jolla oli suuret pyöreät silmälasit, jotka tekivät hänen silmistään epätavallisen suuret. Miehellä oli mustat farkut ja Minecraft-huppari. Miehen tummanruskeiden hiusten keskellä oli suuri kalju laikku, joka heijasti kirjaston valoja.
– Miten voin auttaa, mies kysyi ystävällisellä äänellä.
– Voitimme arvonnan kirjastoyöstä, Daniel vastasi miehelle.
– Ahaa, olette siis Daniel, Akseli, Hugo, Hilla ja Nella, mies totesi.
– Seuratkaa minua, mies ohjeisti ja lähti kävelemään portaita ylös.
Mies johdatti heidät ylhäälle luokkatilaan, jossa he viettäisivät seuraavat tunnit ennen kirjaston sulkeutumista.
Kello oli 19:00, kun kirjaston ovet suljettiin ja muut asiakkaat lähtivät. Silloin kaverukset lähtivät etsimään nukkumapaikkoja. Tytöt majoittuivat toiselle puolelle kirjastoa ja pojat toiselle. Kun oli aika mennä nukkumaan, he laittoivat valot pois, tallustivat nukkumapaikoilleen ja menivät nukkumaan.
Yöllä Hilla heräsi omituiseen ulkoa kuuluvaan pärinään. Hän nosti puhelimen vierestään ja katsoi sen sinistä hohtavaa näyttöä. Näytössä luki: “Torstai 12.11. 01.33”.
Välillä ääni vaimeni ja välillä voimistui. Hilla sulki silmänsä ja yritti nukahtaa. Lopulta noin kahdelta aamuyöstä ääni lakkasi ja Hilla nukahti.
Toisella puolella kirjastoa Hugo makasi hereillä ja kuunteli ystäviensä hiljaista tuhinaa. Juuri kun hän oli nukahtamassa, kuului kaikuvia askelia. Ne kuuluivat jostain Hugon yläpuolelta. Ne olivat hiljaisia, mutta poika kuuli ne selvästi. Välillä askeleet pysähtyivät. Hugo yritti työntää askeleet pois mielestä, hän sulki silmänsä ja korvansa, ja yritti nukahtaa.
Hetkeksi askeleet pysähtyivät, sitten kuului pari tömähdystä, alle sekunnin tauko ja kovaääninen pehmeä tömähdys, kuin jokin olisi tippunut alas maahan. Sitten ei enää mitään. Ei pihahdustakaan.
Hugo makasi hereillä vielä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta hän torkahti hetkeksi, mutta heräsi hetken päästä ulkoa kuuluvaan metakkaan. Se oli todella epämääräistä meteliä. Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Myös Akseli oli hereillä mutta Daniel nukkui kuin tukki. Tyypillistä Danielia. Daniel se ei heräisi vaikka ydinpommi räjähtäisi. Pojat päättivät että yrittäisivät nukahtaa. He odottivat, että uni tulisi.
Kello oli 03.34, kun pojat viimein nukahtivat. Tytöt nukkuivat toisella puolella kirjastoa, välittämättä metelistä ja välkkyvistä valoista.
Aamulla lapset heräsivät imurin ääneen. Siivoojat olivat tulleet. Tästä heitä oli varoitettukin. Kello oli 6 ja jokainen lapsista oli virkeä. He keräsivät kamppeensa, ja lähtivät aamupalalle. Syödessään aamupalaa, heille tuttu kirjastonhoitaja Minecraft-hupparissaan lähestyi ystävyksiä.
– Huomenta. Kuulitteko jotain yöllä? Unohdin ilmoittaa, katonkorjaaja kävi aamuyöstä, hän korjasi vuodon. Ikävä kyllä hän putosi katolta ja joutui sairaalaan, mies selitti.
– Jep, kuulimme jotain epämääräistä meteliä. Miten hänelle kävi? Akseli kysyi huolestuneena.
– Selvisi mustelmilla, mies vastasi.
– Kuulin jotain pärinää yöllä, Hilla mietti.
– Jep, tuttavani kävi katkomassa muutaman puun moottorisahalla pyynnöstäni, mies sanoi ja huitaisi kättään.
Kaikki yölliset mysteerit olivat nyt selvinneet ja ystävykset voisivat lähteä kotiin. He pakkasivat kamansa ja lähtivät. Yö kirjastossa oli jännittävä!
Martti, Pekka, Kalle, Antero, Linda ja Lisa olivat yötä Limingan kirjastossa. Ensiksi he leikkivät piilosta. Sen jälkeen heille tuli nälkä, joten he menivät syömään iltapalaa. Iltapalana oli leipää ja mehua.
Iltapalan jälkeen pestiin hampaat ja he menivät nukkumaan. Kun kello löi 23.00, kaikki muut olivat syvässä unessa, paitsi Martti. Martti oli lukenut kirjaa, jossa kerrottiin kirjaston hirviöistä, jotka asuvat kirjastoissa. Martti ei saanut unta lukemansa kirjan vuoksi.
Hän nukahti hetkeksi, mutta havahtui sitten outoon ääneen. Ääni kuulosti aavemaiselta, se kuului kirjastonhoitajien kahviosta päin.
Martti lähti katsomaan mistä ääni kuului. Hän lähti kävelemään kohti ääntä. Kun hän tuli kirjastonhoitajien tiskille ei ääntä enää kuulunut. Martti oli ihmeissään. Mistä ääni oli oikein kuulunut? Mistä ääni oli tullut? Mutta nyt ääni kuului hänen takaansa. Martti katsoi taakseen, ja hän pelästyi.
Martti juoksi äkkiä kirjahyllyn taakse piiloon. Martti ei tiennyt mitä hän pelästyi. Mutta jotakin siellä oli ollut. Martti juoksi nopeasti omalle makuupussillensa.
Martti ei saanut unta koko loppu yönä ja aamulla, kun Martti heräsi, hän kysyi kaikilta olivatko he kuulleet mitään. Kukaan ei ollut kuullut, joten Martti päätteli, että kaikki oli ollut vain unta.
Olipa kerran kaveriporukka, johon kuului Eetu, Olivia, Joenna, Atte ja Perttu. Eetu oli hauska, kiva ja mukava. Olivia oli itsekäs painija. Joenna oli mukava ja vähän outo. Atte oli hauska. Perttu oli johtaja.
He olivat kirjastossa ja lukivat. He odottivat, että omatoimikirjasto menisi kiinni. He menivät vessoihin piiloon ja odottivat, että kaikki muut lähtivät pois. Kun kaikki lähtivät pois, he lähtivät vessoista.
– Mistä tuo ääni tulee? Peetu kysyi.
– En tiedä, Eetu vastasi.
Atte sanoi:
– Oho mulle tuli snäppi!
–Avaa se! Olivia huudahti.
Peetu huudahti:
– Mitä ihmettä, mutta tossa snäpissä on kuva meistä!
Perttu sanoi:
– Atte, avaa sun snäppikartta!
– Joo, hyvä idea! Atte sanoi.
Atte avasi Snapchat-kartan ja näki siellä jotain yllättävää. Kuva oli kirjastosta juuri samasta kohtaa, jossa lapset nyt olivat! Kaverukset eivät nähneet ketään kuvaamassa heitä.
– Mitä, täällähän on sitten muitakin ihmisiä! Kuka otti kuvan? Atte huudahti.
Olivia sanoi:
– Anna, kun minä katson.
Olivia katsoi ja oli ihmeissään. Olivia sanoi:
– Mitä ihmettä, mutta eihän täällä pitäis olla ketään muita ku me! Karmivaa!
Atte huudahti yhtäkkiä:
– Hei kaverit mä löysin täältä jotain!
He menivät katsomaan ja löysivät jotain merkillistä
– Tässä on joku luukku! Mutta mitä siellä alla on? Atte kysyi.
Peetu sanoi:
– Avatkaa joku se! Katsotaan mitä siellä on!
Peetu avasi luukun ja sanoi:
– Täällä on salahuone.
Olivia huudahti:
– Mitä ihmettä! Ei tää voi olla totta!
Joenna sanoi:
– Mennään sinne ja tutkitaan paikka.
Eetu ihmetteli ääneen,että uskaltavatko kaikki mennä tutkimaan.
– Totta kai me uskalletaan! Kaikki huudahtivat.
He menivät katsomaan ja näkivät siellä jotain hurjaa.
– Täällähän on muitakin! Peetu sanoi.
Olivia kysyi.
– Minne suuntaan mennään?
Peetu ehdottaa, että he menisivät oikealle. Olivia oli väsynyt jäi katsomaan, ettei kukaan tule.
He lähtivät Olivian luota ja kaikki olivat paniikissa, jos joku tulisi ja hyökkäisi kimppuun. He kävelivät ja kaikki tärisivät pelosta. Salahuoneeseen pääsi vain labyrinttiä pitkin. He kiersivät labyrinttia ympäri ja löysivät oven, joka johti huoneeseen. Sieltä löytyi kaksi ihmistä!
– Mitä te täällä teette? Atte kysyy.
– Me asumme täällä, ihminen vastasi.
Keitä te olette? Joenna kysyi.
– Me ollaan kirjaston haamuja, haamut sanoivat.
– Miten te pääsitte tänne! Eetu kysyi
Haamut vastasivat.
– Putosimme tänne ja jäimme asumaan.
Kaverukset lähtivät haamujen kanssa ja törmäsivät Oliviaan. He lähtivät pois salahuoneesta kirjaston puolelle ja menivät nukkumaan. He nukkuivat yön heräsivät ja lähtivät pois kirjastosta. Salainen yö kirjastossa jäi kyllä mieleen!
20.30
Illalla kävelimme Limingan kirjastoon sen lasisista ovista sisään hiihtolomaa edeltävänä iltana. Tutkimme kirjastoa ja kävelimme kapeiden käytävien välistä Leidin johtamana. Peräseinällä näimme valtavan tilataideteoksen.
– Wau! Niin paljon kirjoja, Leidi hihkui.
Matti vastasi:
– Tylsää!
Jorma käveli pää alhaalla.
– Miksi roikotat päätäsi? Jarkko kyseli.
– Mä inhoan kirjoja, Jorma vastasi.
– Aha, Jarkko sanoi.
Heidi käveli viimeisenä sisään. Menimme tutkimaan nuorten osastoa.
– Uu! Etsivä-kirjoja, Heidi hihkaisi.
21.05
Unohduimme lukemaan kirjoja ja tajusimme, että kirjasto oli sulkeutunut viisi minuuttia sitten. Yhtäkkiä valot sammuivat ja me säikähdimme. Leidi kiljui:
– Ääää! Mitä tapahtuu?
– Valot sammuivat, idiootti, Matti töksäytti.
– Älä oo ilkee Matti! Täällä on karmivaa, Heidi vastasi kiukkuisesti.
– OVET ON LUKOSSA! MITEN ME PÄÄSTÄÄN ULOS?! Jorma kirkui.
– Mikä tuo oli? Jarkko kuiskasi, kun näki jotakin.
Heidi sanoi:
–Se meni tuonne!
21.15
Seinää vasten nojasi avonainen ritilä. Kurkkasimme ritilän alle ja näimme ison sokkeloisen tilan.
– Hypätäänkö alas? Heidi kysyi.
– Eiii! Leidi kirkui.
Matti vastasi:
– No todellakin mennään.
He menivät alas aukosta vaikka Leidi vastusti ankarasti.
–Onko meillä edes lamppua mukana? Heidi kysyi.
– Toivottavasti, Matti totesi.
Leidi pyysi:
– Mennään takaisin.
– Eiii! Ootko nössö, Jarkko valitti.
– No käydään hakemassa edes lamput, nimittäin ne ei oo mukana, Heidi sanoi.
21.22
Me kävimme hakemassa kirjastonhoitajan tiskiltä taskulamput ja tiputtauduimme aukosta sisään.
– Täällä on hirveen pimeetä! karjui Jorma.
– Ei ees, sanoi Matti.
22.00
Me näimme haamun uudelleen ja kaikki säikähtivät. Aivan niin kuin haamu olisi mennyt nurkan taakse ja lähdimme sen perään.
– PERÄÄN! Jarkko huusi.
– Mut tämähän on umpikuja?! Leidi valitti.
– Katosiko se? Matti pohti.
– Tuolla se taas on! Heidi puuskahti.
– JUOSTAAN! karjui Jorma.
22.23
Haamu katosi ja ilmestyi koko ajan.
– Tämä on toivotonta, Leidi huokaisi.
– Niinpä! Ei me ikinä saada sitä kiinni, sanoi Jarkko.
Yhtäkkiä kuului:
– Wruum!
– Mikä se oli?! Matti kysyi.
22.56
Tutkimme mistä ääni kuului.
– Toi oli vissii auton ääni… Ainaki toivotaan niin. Ja mä alan tulla epätoivoiseks sen haamun etsimisessä, sanoi Jarkko.
– Se koko haamu on varmaa vaan joku heijastus! karjui Jorma.
– Onko tuo tämän rakennuksen rakennusvuosi? Heidi pohti ja näytti seinään kaiverrettua tekstiä.
– Varmaan. Ainakin siinä lukee 2012, totesi Matti.
– Jos mentäis takas ylös? Leidi pyysi.
– Ehkä se olisi parasta, Heidi mietti.
23.05
Me nousimme ylös ja katsoimme meidän ympärillemme. Auto meni kirjaston ohi ja kuului sama ääni kuin aikaisemminkin.
– Mä sanoin! Se ääni oli auton ääni! Jarkko huusi.
– Oota! Mitä tossa katossa liikkuu? Heidi rohkeni kysyä.
– Näyttää auton valoilta, sanoi Matti.
– Ei kun haamulta! Leidi kirkui.
– Autonvalot ovat haamu! Jorma tajusi.
– Miten me voitiin olla näin typeriä, Heidi sanoi turhautuneesti.
01.00
Olimme lukeneet jo pitkään ja Leidi oli jo nukahtanut.
– Huoh… Pitäiskö mennä nukkumaan, huokaisi Heidi.
– Niinpä. Kello on jo aika paljon, Matti sanoi.
Ja kohta me nukahdimme.
Lopetus
Heräsimme kun valot menivät päälle ja ensimmäiset työntekijät astelivat kirjastoon.
–Jaha lähetäänkö kotiin? Jarkko kysyi unisena.
– Vaikka, Jorma sanoi helpottuneesti.
Kävelimme kotiin ja sanoimme vanhemmillemme, että olimme kaverillamme Pertillä yötä.
