Kolumni

Erja kysyy Hai­luo­don piis­pan­tar­kas­tuk­sen jäl­ki­mai­nin­geis­sa: Jääkö ih­mi­sel­le tilaa hen­git­tää?

Kempele

-
Kuva: Mirko Kovalainen
Kirkon ikkunasta

Viime viikonloppuna vierailin Hailuodossa piispantarkastuksen merkeissä. Keskustelin kahvipöydässä erään luotoon muuttaneen kanssa. Hän kertoi muuttaneensa aikanaan viettääkseen henkilökohtaisen retriittivuoden. Pieni lauttamatkan tuoma eristyneisyys, ihmisen rakentamien virikkeiden vähäisyys ja vahva luonnonläheisyys teki ajatuksen helposti ymmärrettäväksi.

Pysähtyneisyyden tila elämässä on eheytymisen mahdollisuus.

Elämän vuosien säikeet ja tapahtumat  voivat sijautua sisimmässä niin, että rauhoitun, tulen tasapainoisemmaksi ja enemmän sinuksi itseni ja elämäni kanssa. Olen sellainen elämän tuulien vinouttama vänkkärä kuin olen, ja silti saan olla, rauhassa ja sovussa.

Pieniä retriitinomaisia hetkiä voi löytää toisenlaisessakin ympäristössä. Koen, että itselleni asettuminen kirkon penkkiin jumalanpalvelukseen on sellainen hetki. Jumalanpalvelus on tunti pysähtymistä pyhässä tilassa, Jumalan edessä.

Kirkkosalissa virtaavat virret, musiikki, liturgia ja rukous. Palvelus tapahtuu, ja olen osa sitä virtaa ihan vain penkissä istuen. Ehtoollisen sakramentin mysteeri tarjotaan ulottuvilleni, ja sen voin vastaanottaa.

Ojentautuminen tapahtuu kohti Jumalaa, ja samalla kohti minua.

Vaikka sanat eivät jäisikään mieleeni, niiden vaikutus on kulkenut lävitseni. Jos hetki on hiljaisuuden messu, tai muutaman päivän hiljaisuuden retriitti, tila kasvaa ja virtaus vahvistuu. Saatan astua takaisin arjen urautuneisiinkin polkuihin levollisempana ja luottavaisempana.

Onnellisia ovat ne, jotka saavat elää retriitinomaisia elementtejä sisältävässä ympäristössä. Kempeleessä luonto on lähellä, ja hienot ulkoilumahdollisuudet ovat kaikkien ulottuvilla. Luonto hoitaa ahdistunutta sielua. Metsän puut eivät vaadi sinulta mitään, ne vain ovat ja antavat sinun olla.

Illan katuvaloton hämärä on kuin suojaava peitto antaen suojan arvosteluilta ja vaatimuksilta. Koko ajan muuttuva valo ja kevättalven kirkkaus herättää nuutuneen kehon ja mielen avautumaan kuorestaan.

Luonto ei vaadi, vaan hoitaa hiljaa, itse ympärillämme koko ajan muuttuen ja eläen.

Seurakunnan rakentamat fyysiset tilat, kuten kirkot ja hautausmaat, ovat erityisen merkityksellisiä, koska ne liittyvät elämän taitekohtiin: syntymään, juhlahetkiin, suruun, luopumiseen ja kuolemaan.

Pieni retriitti voi tapahtua kävelemällä kirkkopuistossa tai hautausmaalla, oman elämän ajatusten resonoidessa luonnon ja Jumalan hiljaisen läsnäolon kanssa.

Kempele kasvavana kuntana kaavoittaa ihmisille uusia asuinalueita. Miten kaavoitus ja rakennusten arkkitehtisuunnittelu ottavat huomioon ihmisen holistisena kokonaisuutena? Jääkö ihmiselle tilaa olla ja hengittää, kokonaisena, tuntevana ja elävänä omana itsenään? Luonnonläheisyys ja olemisen avaruus ovat toteutettavissa pienellä ajattelulla.

Elämän avaruuden ja hengittävyyden mahdollistava tila pitäisi olla kaikkien ulottuvilla.

Erja OikarinenKirjoittaja toimii Kempeleen seurakunnan vs. kirkkoherrana.