Kun isäni isä joutui jatkosodassa mottiin, levisi siitä kotirintamallakin pian tieto. Mummolleni kerrottiin Jussin kaatuneen.
Kotona isoäitini helmoissa oli kolme pientä lasta ja käsissä maatilan moninaiset työt. Epävarmuus puolison kuolemasta varjosti arkea useamman päivän. Mummoni odotti virallista tietoa papin puvussa saapuvaksi. Kirkkoherra ei tullut, mutta Jussi tuli. Kaatumisen sijaan hän oli haavoittunut ja pääsi Uhtualta hetkeksi huilimaan sekä parantamaan haavojaan.
Isäni oli Lapin sodan päättyessä neljävuotias. Hänellä ei ollut omakohtaisia muistoja kotirintaman toiminnasta, mutta sodan varjo seurasi perhettä. Isoisäni haavoittui kaksi kertaa. Henkisiäkin traumoja varmasti oli. Hän ei kertoman mukaan sodasta puhunut, joskus ehkä kylän miesten kanssa, jos sattuivat sopivassa määrin koolle.
Isoisääni en koskaan tavannut, mutta elin sotavuosia isoäitini muistojen kautta. Mummo tykkäsi puhua.
Itsenäisyyspäivää vietämme edelleen hyvin perinteikkäästi ja paatoksella. Ymmärrän sen hyvin. Sotiemme veteraaneja, lottia ja kotirintamaa ylläpitäneitä on edelleen joukossamme. Laskiessamme seppeleet kaatuneiden muistopaasille jatkamme kansakuntamme muistia. On syytä kertoa, muistella ja kunnioittaa.
Me nykysukupolvet emme voi kuvitellakaan millaisia uhrauksia sodan kokeneet esivanhempamme ovat kokeneet. Kun katselemme uutisia Ukrainan sodasta, saamme siitä vähän esimakua. Sota on aina brutaali, kammottava, epäoikeudenmukainen ja tappava. Kunniasukupolvemme työn kunnioittaminen ei ole sodan ihannointia. Se on yhteisöllisen vahvan tahdon, sisun ja epäitsekkään toiminnan ihannointia. Sotavuosina itsekkyys ei ollut tavoiteltava arvo. Kansa taisteli, kansa kesti.
Isovanhempieni tarina on ollut minulle yksi vahva esikuva. Samoin äidin vanhempieni tarina. Toinen isoisistäni selvisi sodasta ilman vammoja, mutta koki pitkän palveluksen aikana varmasti etulinjassa asioita, joita ei halunnut jakaa muille. Kotona odotti puoliso ja monta pientä lasta.
He eivät ilmentäneet isänmaallisuuttaan lippulinnoissa marssimalla tai korostamalla suomalaisuutta. He tekivät sen mitä yhteiskunta sillä hetkeltä heiltä vaati. Se oli heidän isänmaallisuuttaan.
Vaikka olen perinteiden puolestapuhuja ja hieman paatokseenkin taipuvainen, toivon meilläkin itsenäisyyspäivän juhlinnan sisältävän jatkossa enemmän iloa. Karnevaaleja en kaipaa, mutta hieman voisimme totisuutta ja ylipitkiä juhlapuheita vähentää. Yli satavuotias Suomi on kaikista epäkohdistaan ja vioistaan huolimatta mielestäni maailman paras paikka rakentaa tulevaisuutta. Siitä on syytä olla iloinen. Liput saavat liehua, hymyn on syytä karata suupieliin ja maljoja voi kilistellä.
Maalaamme kodistamme liiankin synkkää kuvaa. Yhteiskunnassa on korjattavaa, mutta moni asia on hyvin tai erittäin hyvin. Ennen kaikkea: meillä on rauha. Edes yhtenä päivänä se kannattaa kaiken valituksen keskellä muistaa.
Oma itsenäisyyspäiväni on tänä vuonna erilainen. Kuulun niihin noin 1 700 suomalaisen joukkoon, jotka tasavallan presidentti on puolisonsa kanssa kutsunut Presidentinlinnaan. Kutsu on suuri kunnianosoitus, johon suhtaudun nöyrästi ja kiitollisuudella.
Tänä vuonna juhlien teemana on ajat vaihtuvat. Se sopii niin Sauli Niinistön päättyvään presidenttiaikaan kuin omaan aikaani Rantalakeudessa. Samalla se myös muistuttaa asioiden jatkuvuudesta. Vaikka ajat vaihtuvat, niin aina tulee uusia tekijöitä ja toimijoita.
Ajat vaihtuvat ja olen iloinen, että pian voimme julkistaa Rantalakeuden uuden päätoimittajan nimen.
Hyvää itsenäisyyspäivää!