Suomalaista kuntakenttää vaivaa parhaillaan kriittinen säästöhuuma. Sote-uudistuksen jälkipyykissä ja tiukentuvassa taloustilanteessa kunnat yrittävät vähentää kiinteistöjensä määrää. Tarpeettomiksi jääneitä virastoja, kouluja ja sote-tiloja laitetaan myyntiin, annetaan lähes ilmaiseksi tai puretaan vauhdilla.
Laskelmissa seinä on kulu. Asukkaan arjessa se on usein ainoa paikka, jossa yhdistys, kerho tai vertaisryhmä voi yhä toimia. Tämä ”eroon kaikesta ei-lakisääteisestä” -strategia uhkaa koitua kunnille kalliiksi virheeksi. Kunnan omistamilla tiloilla on kuitenkin iso strateginen merkitys palvelutarjonnan ja asukkaiden hyvinvoinnin kannalta.
Nykyisessä politiikassa piilee huutava ristiriita. Kuntalaki velvoittaa kuntaa edistämään asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislaki puolestaan velvoittaa kuntaa edistämään hyvinvointia ja terveyttä yhdessä järjestöjen kanssa sekä turvaamaan niiden toimintaedellytykset.
Samaan aikaan kun kunnat puhuvat yhä suuremmin äänin kumppanuudesta kolmannen sektorin kanssa, ne myyvät alta ne tilat, joita ilman kumppanuutta ei ole.
Kolmas sektori ei ole koriste. Se tavoittaa sen, mihin viranomainen ei yllä. Se tuottaa arjessa palvelua, jota kunta ei itse rahan puutteen takia pysty järjestämään eikä yritys yleensä kannattavasti tarjoa.
Kunnissa investoidaan usein mielellään suuria summia urheilu- ja liikuntapaikkoihin. Se on tärkeää, mutta hyvinvointi ei ole vain joukkueurheilua. Lapset, nuoret, ikäihmiset ja aikuiset tarvitsevat puitteet kansalaistoiminnalle.
Kolmannen sektorin toiminta tarkoittaa käytännössä esimerkiksi kädentaito- ja kokkauskerhoja, partiotoimintaa, vertaistukiryhmiä, ystävätoimintaa, ei-kilpailevaa liikuntaa sekä mielenterveyttä tukevia kohtaamispaikkoja.
Toiminnot vaativat esteettömiä kokoontumistiloja, rauhallisia huoneita, keittiötiloja ja nuorten sisustettavissa olevia tiloja – eivät liikuntasalin tai koulun lattiaa.
Konkreettisena esimerkkinä tästä kehityksestä on Tyrnävän kunnan halu myydä Temmeksellä sijaitseva, entinen pieni terveyskeskustila Temmestupa. Sen ylläpitokulut ovat olleet vain noin 10 000 euroa vuodessa – summa on kunnan kokonaisbudjetissa mitätön.
Kiinteistön myynti uhkaa muun muassa katkaista paikallisen 4H-toiminnan kokonaan. Kuntien tilatarjonta on kolmannelle sektorille elämän ja kuoleman kysymys. Yleishyödyllisillä yhdistyksillä ei ole varaa maksaa markkinavuokraa tai rakentaa tiloja.
Kaikkia seiniä ei voi eikä kannata säästää. Juuri siksi kuntien tulisi hätäisen luopumispäätöksen sijaan määritellä, mitkä tilat ovat yhteisöllisesti kriittisiä. Keskustelu kuitenkin on Tyrnävällä jäänyt pitämättä siitä, mitkä vapaaehtoistoimijoiden palvelut ovat tärkeitä ja miten niiden olemassaolo turvataan.
Olemassa oleva vajaakäyttöinen tai tyhjentynyt rakennus voi olla kunnan halvin tapa hoitaa sille säädettyä hyvinvointitehtävää ja pitää alue elävänä.
'Kiinteistöjä on tarkasteltava pelkkien menotaulukoiden sijaan panos–tuotos-suhteella. Pieni, hyväkuntoinen rakennus, joka pitää pystyssä lasten ja nuorten harrastustoiminnan, kohtaamispaikan ja alueen vapaaehtoisten työn, on elinvoimainvestointi. Rakennuksen myynti tuo vain vähäisen kertatulon, jonka jälkeen kunta maksaa tyhjenevää kylää, katoavia palveluita ja kasvavaa pahoinvointia.
Pitämällä kiinni valituista, yhteisöllisesti kriittisistä rakennuksistaan kunta tekee taloudellisesti viisasta elinvoimapolitiikkaa, joka maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. Päättäjien on otettava kulujen rinnalle strateginen harkinta, jotta säästöt eivät muutu tulevaisuuden lisämenoiksi.