Minua ei tunneta penkkiurheilun ylimpänä ystävänä. Urheilu itsessään on toki arvostuksensa ehdottomasti ansainnut. Ei liene toista yhtä kokonaisvaltaisen hyödyllistä ja palkitsevaa toimea, jota yksilö voi itselleen tehdä.
Valtioiden, yksityishenkilöiden ja kuntien tekemät panostukset urheiluun, kuin myös kaikenlainen siihen kannustaminen on mielestäni paikallaan. Ruohonjuuritason urheilua, kuten kansallisia ja alueellisia ammattilaisliigoja sekä niihin valmentavia järjestelmiä, tulee tukea. Niiden hyödyt ovat moninaiset ja kiistattomat.
Urheiluantipatiani kohdistuvat ennen muuta globaaliin, kaikkein ylimpään huippu-urheiluun, josta ne heijastuvat myös tällaisen urheilun seuraamiseen. Korruptioskandaalien värittämiin organisaatioihin käytettyjä tolkuttomia rahasummia voitaisiin hyödyntää minusta järkevämminkin.
Olympialaistenkin suhteen ymmärrän siis periaatteellisella (tosin en välttämättä käytännön) tasolla esimerkiksi ranskalaisten kakkaprotestien henkeä. Siinä kansalaiset kiusasivat kyseenalaisella idealla päättäjiä, jotka ovat tällä hetkellä käyttäneet Seinen epäonnistuneeseen puhdistusyritykseen 1,5 miljardia euroa valtion rahaa.
Summa on valtava. Esimerkiksi Suomessa hallitus voisi tällä rahalla perua kaikki keväällä säätämänsä lisäleikkaukset tai veronkorotukset, tai vaihtoehtoisesti rakentaa puolet tunnin radasta Turkuun.
Antipatioiden lisäksi huippu-urheilun aktiivinen seuraaminen ei ole myöskään ollut minusta kovin kiinnostavaa. Toki aktiivisuus ja sen myötä kasvava tieto lisäävät varmasti myös tässä asiassa sen kiinnostavuutta. Pyrkimykseni urheilun aktiivisempaan seuraamiseen ovat kuitenkin kaatuneet kerta toisensa jälkeen siihen, kuinka valtavaa paneutumista lajin menestyksekäs harrastaminen vaatisi.
En siis ole kummoinen penkkiurheilija. Tänä vuonna minun täytyy kuitenkin myöntää, että olen sairastunut vakavaan olympiakuumeeseen.
Aloitin kesälomani miesflunssalla ja toisen lomaviikon kärsin poskiontelotulehduksesta. Homehduin sohvalla, popsin antibiootteja ja katsoin uudelleen Game of Thronesia. Noin seitsemännen kauden kohdalla sarja alkoi kuitenkin kyllästyttää.
Valtaistuinpelin parissa vietetyt 70 tuntia taisivat muokata aivojani, sillä löysin eräänä aamuna itseni katsomasta olympialaisia. Se oli lopun alkua.
Kolmannen lomaviikon katsoin taukoamatta olympialaisia, samalla parannellen poskiontelotulehduksen kaveriksi hankkimaani koronaa. Tautini huipentui miesten golfiin, järjettömän rahankäytön symboliin, jota katsoin obsessiivisesti neljä päivää putkeen noin kuusi tuntia päivässä.
Sunnuntain finaalista löysin itseni anelemassa armoa Jon Rahmille, suremassa Tommy Fleetwoodin 17. reiän bogeyta ja ylistämässä Scottie (“Iceman”) Schefflerin uskomatonta kultamitaliin päättynyttä rataennätystä. En muista hetkeen nähneeni mitään niin kiehtovaa.
Olen edelleen sitä mieltä, että 1,5 miljardille on parempia käyttökohteita kuin Seinen tragikoominen puhdistaminen tai puolikas tunnin junarata. Samalla taisin saada hiukan paremmin kiinni siitä, mikä penkkiurheilussa viehättää.