Esikoiseni lennähdettyä kotipesästään räpiköimään maailman tuuliin, tuli kotiimme yhden esiaikuisen mentävä kolo. Nuorison muuttotouhujen seuraamisen viihdearvo oli huikea. Tästä voisi joku televisioyhtiö napata uuden formaatin – Esiaikuiset muuttaa ensiasuntoon.
Kuten vanha viisaus sanoo, ihmistä kasvattaa eniten omat lapset. Tämä hämmentävä muuttoshow muistutti, että asiat voi vain tehdä. Ei aina tarvitse tehdä ennakkoon suuria suunnitelmia, vaan tehtävään voi joskus suunnata takki auki ja keksiä ratkaisuja ongelmiin niiden ilmettyä. Kaikkia skenaarioita ei ole tarpeen miettiä etukäteen.
Muuttoautona oli hevosten kuljetukseen tarkoitettu traileri. Kyseiseen touhuun se on peräkärryä näppärämpi laitos, sillä lastaussilta ja huikea kuutiotilavuus mahdollistavat isonkin kuorman kuljettamisen. Tästä päätöksestä en nuorisoa tuomitse lainkaan. Olen itsekin muuttanut usein samanmoisella kärryllä. Poikkeuksena toki se, että olen siivonnut purut sekä heinää sisältävän heinäverkon pois alta.
Moisiin siivoustoimiin ei nuoriso ryhtynyt, vaan tavarat sujahtivat sukkelaan tuoksahtavan kuljetuspatjan päälle. Tässä vaiheessa ohuesti panikoin ja sujautin muuttokuormaan paketin vessapaperia sekä himpun siivousaineita ja -välineitä ajatellen ja hartaasti toivoen, että niille tulee viikoittaista käyttöä.
Kaapit tyhjenivät ja mukaan kelpasi myös tekemäni televisiotaso, jonka sisusta oli kauniisti aseteltu keskelle lattiaa. Samoin toisen huoneen kaappi koettiin tarpeelliseksi, mutta sisusta ei. Jälleen kaunis asettelu keskelle huoneen lattiaa. Tässä vaiheessa avasin sipsipussin ja jyrsin aaltopottuja tasaiseen tahtiin, jotta suuhuni on menossa koko ajan tavaraa, etteivät sammakot pääsisi sieltä ulos.
Kun isoimmat tavarat oli sijoiteltu matkaan, oli aika sille kaikelle sälälle mitä ihmiselle matkan varrella tarttuu mukaan. Tilannetta hidasti havainto, että muuttolaatikoita ei ollut lainkaan. Tässä vaiheessa sipsien syönti kiihtyi entisestään.
Pikainen tilannekartoitus osoitti: ehkäpä tavaraa ei tarvitsekaan niin paljoa mukaan. Otetaan vain sen verran mitä mahtuu muovikasseihin. Ongelma ratkaistu ja lattialle ilmestyi kolmas roipekasa.
Lopulta huojuva muuttokuorma lähti kohti uusia seikkailuja. Ystäväni kysyi, podenko nyt tyhjän pesän syndroomaa? Tyhjän pesän syndroomalla viitataan vanhempien yksinäisyyteen, suruun ja melankoliaan, kun aikuiset lapset muuttavat pois kotoa.
Katsoessani kotiini ilmestynyttä kaaosta totesin, että fyysisellä tasolla en mitenkään. Olo on toki haikea, sillä yksi merkittävä aikakausi elämässäni päättyy ollen samalla taitekohta esiaikuiseni elämänpolulla. On myös väitetty, että syndrooma voidaan tiivistää yhteen ainoaan sanaan: menetys. Joka mielestäni kuulostaa järkyttävältä! En millään tasolla koe menettäneeni lastani tai koe epäonnistuneeni, kun esiaikuiseni kotiovi aukeaa maailmalle.
Mikäli olen saanut kasvatettua henkisesti niin vahvan ja rohkean tyypin, että hän on päättänyt selviytyä itsenäisesti, niin taputan itseäni olkapäälle. Hän kuitenkin pysyy samassa kaupungissa, vain 15 minuutin ajomatkan päässä ja nykyteknologia lyhentää merkittävästi välimatkaa, vaikkei millään tasolla tokikaan korvaa kasvokkain tapahtuvia kohtaamisia.
Minä painuin suorilta 450 kilometrin päähän ensiasuntooni, joten vanhempien jääkaappi ei ollut lähellä ja rahan siirtokin oli tuohon aikaan hidasta. Ja hyvin pärjäsin, kun oli pakko.
Esikoiseni saa kuitenkin kouluruuan ja kasvaa turvallisessa Suomessa. Toisin kuin ikätoverinsa Ukrainassa.