Korona-aikana moni meistä ryhtyi olosuhteiden pakosta käyttämään nettiä. Kun fyysiset kohtaamiset vähenivät, siirtyivät tapaamiset verkkoon ja tietokoneiden ruuduille. Ruokaakin tilattiin kauppakassipalvelusta.
Myös perinteisten yhteiskunnan palvelujen osalta siirtyminen kohti digiä on ottanut pitkiä harppauksia. Digitaalisia palveluja kehutaan usein korostaen, että ne parantavat palvelujen saatavuutta. Ei tarvitse olla virka-aikaan pankissa tai ajaa pitkää matkaa lääkärin vastaanotolle. Laskutkin voi hoitaa kätevästi kännykällä ja sukulaisille ja ystäville soitella videopuheluita tapaamisen sijaan.
Nämä kaikki ovat tietysti hyviä asioita monen ihmisen näkökulmasta. Digipalveluja tarvitaan ja ne helpottavat monen elämää. Mutta asiassa on toinenkin puoli.
Suomessa on paljon sellaisia ihmisiä, joille digiloikka on epämieluisa tai mahdoton. Siinä ei ole mitään väärää, saati hävettävää. On täysin luonnollista kaivata käteen sanomalehteä kännykän sijaan ja ihmistä puhelimen päähän verkkopalvelun robotin sijaan.
Ymmärrän hyvin, miten turhauttavaa voi olla, jos ikänsä itsellisenä toiminut ihminen joutuu yhtäkkiä riippuvaiseksi muiden avusta – vain siksi, että normaalit, tiskin ääreltä saatavat palvelut ovat vaihtuneet pilvipalveluiksi. Kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan itseään nöyryytetyksi, ohitetuksi.
Kirjasto on ollut monelle oiva paikka opetella digitaitoja.
Oulussa kirjastossa on voinut esimerkiksi opetella uusien laitteiden käyttöä digiverstaalla ja saada apua digitalkkarilta, joka auttaa kirjaston asiakkaita esimerkiksi tulostimen käytössä sekä kirjaston sähköisten aineistojen sekä muiden digitaalisten palveluiden käytössä. Digitalkkari ei kuitenkaan osallistu vahvaa tunnistautumista vaativien verkkopalveluiden käyttöön asiakkaan kanssa. Pankkiasiointia tai terveydenhuollon omakantaa ei talkkarin kanssa voi avata.
Digitalisaation laajentamisessa ei saa langeta vauhtisokeuteen.
Digi ei saa olla synonyymi palveluista säästämiselle. Meidän on varmistettava, että etenkin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa inhimillinen kohtaaminen ja asiointi ilman digivälineitä on jatkossakin mahdollista. Kenenkään palvelunsaanti ei saa vaarantua siksi, että palvelut on siirretty sähköiseen muotoon.
Peruspalvelujen saavutettavuus myös verkon ulkopuolella on tärkeä osa esteettömyyttä. Kun rakennamme digipalveluja, on rinnalla aina pidettävä myös perinteiset palvelut. Vain näin voimme varmistaa, että palvelut varmasti tavoittavat jokaisen ihmisen.
Yhdelle matalan kynnyksen palvelu voi tarkoittaa verkkopalvelua, toiselle matala kynnys tarkoittaa avointa ovea ja ihmistä, joka kohtaa kasvokkain. Tammikuun aluevaaleissa on valittava päättäjät, jotka ymmärtävät hyvinvointialueiden asukkaiden erilaisia tarpeita.
Kasvava ongelma on erityisesti ikäihmisiin kohdistuva nettirikollisuus. Rikosuhripäivystyksen mukaan viime vuonna noin 4500 yli 65-vuotiasta joutui verkkopetosten uhriksi. Häikäilemättömyydellä ei ole mitään rajaa, kun huijarit vievät verkossa vanhusten rahat.
Pääministeri Marinin hallitusohjelmassa tunnistetaan yhteiskunnan digitalisaatioon liittyvät ongelmat.
Tavoite on kehittää viranomaispalveluja sellaisille, joilla ei ole mahdollisuutta käyttää sähköisiä palveluja. Lisäksi hallitusohjelmaan on kirjattu, että sähköisten julkisten palveluiden esteettömyyttä ja turvallisuutta parannetaan ja turvataan niiden käyttöön riittävät tukipalvelut kansalaisten yhdenvertaisuuden varmistamiseksi.
Nämä molemmat tavoitteet on pantava täysimääräisesti toteen.
On syytä varoa ettei digitalisaatio mene liian pitkälle. Yhteiskunnan on oltava sellainen, jossa kaikki pysyy mukana. Digi on hyvä renki, mutta huono isäntä.