Eletään pääsiäisen aikaa. Kristittyjen perinteiden mukaisesti pääsiäistä edeltää hiljainen viikko. Osa kristityistä hiljentyy kuitenkin jo pitkälti ennen pääsiäistä paaston myötä. Paastonaikaan lukeutuvat hengellisyydelle avautuminen, mielenmuutokseen pyrkiminen ja syömisen rajoittaminen.
Ennen kaikkea hiljentyminen.
Uskonnollisesta näkökulmasta tarkasteltuna hiljentymisellä tarkoitetaan yleensä Jumalan puoleen kääntymistä. Varsinkin näin pääsiäisen aikaan hiljentyä voi esimerkiksi rukoilemalla.
Toki hiljentymisestä voidaan puhua muissakin kuin uskonnollisissa yhteyksissä. Ympäröivän melun ja hälinän sulkeminen oman kodin ulkopuolelle. Rauhoittuminen meditaation, kirjan tai musiikin parissa. Sisäisen rauhan tavoitteleminen mieltä vaivaavia asioita selvittämällä. Kaikki nämä ovat tapoja hiljentyä.
Tarvitseeko moderni nykyajan ihminen hiljentymistä?
Monien arki on on hektistä suoritusta ilman hengähdystaukoja. Ne hetket, kun on aikaa istua alas, käytetään puhelimen parissa. Vaikka kohtaamiset ja silmien eteen lävähtävät uutiset olisivat kuinka iloisia tahansa, eivät ne auta patoamaan ärsyketulvaa.
Mukavatkin asiat voivat väsyttää ja huomaamatta katkaista yhteyden omaan hyvinvointiin.
En ole kokeillut ruokapaastoa, mutta yhtenä pääsiäisenä pidin digipaaston. En aukaissut sosiaalista mediaa viikkoon pariin. Vaikeaahan se on, varsinkin silloin, kun kieltää itseltään jonkin asian kokonaan.
Olinko rauhoittunut ja löytänyt sisimmän minäni digipaaston aikana? Enpä oikeastaan. Kokeiluni lopputulos oli se, että ruutuaikani oli vähentynyt. Muita muutoksia en lyhyen testijakson aikana ehtinyt huomata.
Omalla kohdallani tajuan irrottautua sosiaalisesta mediasta vasta siinä kohtaa, kun huomaan jo räpiköiväni ärsyketulvan aallokossa. Vastahan minä suorastaan surffailin kivojen kuvien ja julkaisujen myötätuulessa, miten en tajunnut uida kohti rantaa siinä vaiheessa, kun vaahtopäät alkoivat vyöryä ulapalta?
Sosiaalisesta mediasta, sen mahdollisuuksista, uhista, hyvistä ja huonoista puolista voisi kirjoittaa loputtomiin lukuisista eri näkökulmista. Loppujen lopuksi jää kuitenkin yksilön vastuulle tunnistaa omat rajansa ja hoksata, milloin virtuaalinen todellisuus antaa ja milloin se ottaa.
Harva rajojaan tunnistaa, sillä some koukuttaa nopeatempoisuudellaan, yllätyksellisyydellään ja palkitsevuudellaan.
Puhelimen pistäminen pois ei ole ainoa avain rauhoittumiseen. Ympäröivän metelin voi sulkea oman kuuloetäisyyden ulkopuolelle valitsemalla lenkkimaastoksi moottoritien vierustan sijaan metsäpolun. Aina sekään ei auta, jos meteli tulee sisältä päin. Ajatukset poukkoilevat, jumittavat tai vaivaavat.
Tietoinen läsnäolo on haastavaa, pelottavaakin. Olisi vain helpompaa sukeltaa selaamaan Instagramia kuin olla oikeasti läsnä. Todellisuuden pakenemisen sijaan rauhoittumista voi opetella tarkkailijan positiosta.
Yhtenä keväänä kävin ahkerasti aistikävelyillä. Noissa hetkissä en mitannut käveltyjä kilometrejä, en katsonut kelloa enkä pistänyt kuulokkeita korvilleni. Tunnustelin kulkiessani, mitä aistini näkevät, kuulevat, haistavat ja tuntevat. Havainnot laitoin merkille ilman niiden arvottamista.
Aistikävelyt olivat vaikeimpia lenkkejä, joita olen ikinä tehnyt. Ei ole aina helppoa kohdata omia tuntemuksiaan, varsinkaan tuomitsematta niitä tai olla reagoimatta niihin.
Digipaastolla ja aistikävelyillä olen tiedostamatta ja tiedostaen pyrkinyt hiljentymään, rauhoittumaan ja avaamaan mieltäni. Haastavaa kuin mikä, mutta kokeilemisen arvoista.
Hiljentymisen jälkeen on kevyempi jatkaa matkaa stressistä vapautuneilla, vähemmän kuormittuneilla aivoilla.