Illalla 2. helmikuuta vuonna 1918 punaiset aloittivat hyökkäyksen suojeluskunnan tukikohtaan Oulun Pokkitörmällä. Valkoiset olivat linnoittautuneet lyseon ja lääninhallituksen tiloihin. Taistelut jatkuivat läpi yön. Punaisten valtausyritys ei onnistunut, mutta taisteluiden seurauksena lyseon viereinen kortteli roihahti tuleen.
Oulun tapahtumia seurasi myös liminkalainen nuori nainen, 22-vuotias Aili Irene Heikka kotoaan Limingasta. Hän kirjoittaa vuoden 1918 almanakkaansa näin:
”2. päivän iltana näkyy karmean komea tulipalo Oulussa, jonka tulenpunainen, lepattava liekki kohoaa komeana tulipatsaana korkeutta kohden keskeltä yön pimeyttä, synnyttäen synkkiä ajatuksia sydämeen. Kuinka kamalalta sitä ajatellessa tuntuu, kuka heistä aamun näkee. Säälillä ajattelen tuttaviani siellä ja eritoten Hilda-ystävääni. Kunhan kaikki päättyisi hyvin.”
Aili Heikka syntyi Limingassa, Iisak ja Maria Josefiina Heikan 14-lapsisen perheen yhdeksäntenä lapsena vuonna 1896. Iisak-isä oli kotoisin Tornionjokivarresta Turtolasta, poikkinainut Josefiinansa Ruotsista ja muuttanut Liminkaan saatuaan ratavahdin pestin Värminkoskelta.
Vaikka lapsia oli paljon, heidät kaikki pyrittiin kouluttamaan. Niin Ailikin. Kansakoulun jälkeen hän kävi kolme luokkaa Oulun suomalaista yhteiskoulua. Koulu jäi kesken, kun Aili siirtyi 17-vuotiaana Limingan Osuuskauppaan harjoittelijaksi. Kansalaissodan syttyessä hän työskenteli ilmeisesti edelleen Osuuskaupassa ja auttoi vanhempiaan kotitöissä. Hän kävi myös Limingan kansanopiston.
Kiristyvä poliittinen ilmapiiri ei näkynyt Ailin merkinnöissä vielä tammikuussa. Kauniilla käsialalla Aili kirjaa olleensa loppiaisena Agdan ja Laurin häissä, joissa oli paljon vieraita:
”Illalla mentiin joukon miehissä iltamaan. Iikka puheli siellä, Alart ja minä lausuimme runon ja sitten oli vielä näytöskappale ”Rakkauden vuoksi”.”
Iikalla Aili viittaa ilmeisesti vanhempaan veljeensä, vuonna 1892 syntyneeseen Aarne Iisak Emmanuel Heikkaan. Hän oli kauppakoulun käynyt mies ja työväenaatteen mies. Aili taas tiedettiin hyväksi runonlausujaksi.
Kauan eivät Ailin merkinnät olleet yhtä leppoisia.
C.G.E. Mannerheim oli kehottanut Pohjanmaata riisumaan venäläiset varuskunnat aseista. Limingan suojeluskunta pyysi apua oululaisilta, jotka osallistuivat Limingassa sijaitsevan pienen venäläisen varuskunnan aseistariisumiseen 30. tammikuuta. Taisteluita ei käyty. Tästä tapahtumasta Aili ei ollut kirjoittanut, mutta Oulun tapahtumien kuvaamista hän jatkaa 3. helmikuuta:
”Pauke ja jyske kuuluu yhä Oulusta tänne saakka. Siellä taistellaan elämästä ja kuolemasta.”
Samana aamuna alkaneet kiivaat taistelut punaisten ja miesvahvistusta saaneiden valkoisten välillä päättyivät vasta iltapäivällä kello 15.10, kun työväentalolle linnoittautuneet punaiset nostivat salkoon valkoisen lipun antautumisen merkiksi. Seuraavana päivänä 4. helmikuuta Aili kertoo lähteneensä Oton ja Taavan kanssa suksilla Ouluun:
”Katsoon, mitä siellä näkyy sen kahakan jälkiä. Olimme molemmat yöt Kiviniemen vahtituvalla.”
Aili ei kertonut vihkosessaan, mitä oli Oulussa nähnyt. Ajankuvaa saa hänen lakonisesta kirjauksestaan laskiaisena 12. helmikuuta 1918, jolloin suojeluskunnalla oli juhla nuorisoseuralla. Juhlissa Karin teatteri esitti kappaleen ”Naiset sotasilla”.
Kansalaissotaan Aili viittaa ilmeisesti 17. helmikuuta tekemässään muistiinpanossa, joka koski hänen tuttavansa Väinön nimipäivää.
”Tämän ajan tähden en edes saata hälle onnitteluani lähettää!”
Pian Oulun valloituksen jälkeen otettiin rintamalle lähetettävään Oulun ensimmäiseen rintamakomennuskuntaan lisää vapaaehtoisia. Komennuskunta suuntasi 23. helmikuuta kohti Kristiinankaupunkia ia osallistui taisteluihin Ahlaisissa, Suodenniemellä ja Tampereella.
Aili Heikan merkinnöissä tiuhaan toistuva Otto mainitaan 7. maaliskuuta. Ilmeisesti hän kuului Oulun toiseen tai kolmanteen vapaaehtoiseen rintamakomennuskuntaan.
”Sain Otulta Oulusta tiedon, että on lähdettävä rintamalle. Voi, miten se teki minulle kipeätä. Vain sydämeni hartain toivo on, että Luoja suojatkoon häntä! Me Helmin kanssa odotimme sitä junaa, joka oli viepä armaimpamme kauas sodan liekkeihin! Vihdoin illalla 11 aikaan se saapuikin, vain hetkisen saimme tilaisuuden puhella keskenämme, juna taas vihelsi ja hiljakseen lähti liukumaan eteenpäin, viimeiset hyvästit huiskutti hän kädellään! Onnea retkillesi, Jumala varjelkoon häntä, sitä alati rukoilen!”
Maaliskuun 11. päivänä Aili sai ”häneltä” kirjeen. Se oli lähetetty Kristiinasta.
”Ei sanonut olevan vielä tietoa rintamalle lähdöstä. Olihan se lohduttava tieto suruisalle sydänparalleni.”
Seuraava viesti Otolta tuli 15. maaliskuuta.
”Jumalan kiitos, hän elää vielä ja yhä muistaa minua!”
Oulun rintamakomennuskunnat osallistuivat Tampereella 16. maaliskuuta alkaneisiin taisteluihin.
Merkinnät levottoman ajan tapahtumista alkavat Ailin almanakassa harveta. Hän kertoo lähteneensä Annu-siskonsa kanssa Piipsjärvelle Oulaisiin, missä aika kuluu hauskasti iloisten ystävien Riikan ja Mandan seurassa. Junamatkalla Ouluun 2. huhtikuuta hän tapasi Augustin, joka oli menossa rintamalle. Aili lähetti Augustin mukana terveisiä, oletettavasti Otolle. Merkinnöistä päätellen Aili työskenteli tuolloin Osuuskaupan palveluksessa Oulaisissa.
Valkoinen armeija valtasi Tampereen 6. huhtikuuta. Tampereen valtauksen jälkeen Oulun komppania osallistui taisteluihin Karkussa ja Tyrväällä.
9. huhtikuuta oli Oton nimipäivä. Aili harmitteli, ettei tiedä tämän osoitetta lähettääkseen onnitteluja.
”17. päivänä huhtikuuta olin Oulaisten kirkossa, kun siunattiin erään kaatuneen sankarin ruumis. Olihan se juhlallista! Sitten junalla asemalla tapasin Ville P:n, kun hän meni rintamalle.”
Oulun komppania oli Vehkalahdella, jonne se sai tiedon sotatoimien päättymisestä 5. toukokuuta Viipurin valloituksen jälkeen.
21. toukokuuta Aili tapasi yllättäen Oton. Myös sodan päättymistä juhlittiin yhdessä:
”Vapausjuhlaa vietettiin nuorisoseuralla 7. kesäkuuta 1918. Ottokin tuli juhliin. 9. päivä oli sitten määrä hänen lähteä uudelleen etelään loman loppuessa.”
14. heinäkuuta Aili sai ikäviä uutisia, mutta niiden sisältöä hän ei paljastanut, totesi vain: ”Kaikki täytyy kestää!”
Loppuvuoden merkinnät kertoivat ystävien tapaamisista, souturetkistä, iltamista, käynneistä elävissä kuvissa, matkoista Raaheen, Tornioon ja Helsinkiin. Hippusen romantiikkaakin oli ilmassa. Merkinnät Otosta loppuivat. Vuoden viimeinen teksti kuului seuraavasti:
”Kiitos kuluneesta vuodesta 1918. Tulkoon uusi onneksemme 1919!”
Aili Heikka meni naimisiin siikajokisen Antti Heinulan kanssa vuonna 1923. Hän oli tavannut miehen Limingan kansanopiston toveripäivillä. Pariskunta asettui asumaan Siikajoelle Antin ostamalle pientilalle.
Limingassa veistokoulun käynyt Antti työskenteli kouluissa käsityönopettajana, ja lisäksi hän oli sivutoiminen kirjastonhoitaja. Aili keskittyi hoitamaan tilan muutamaa lehmää ja lapsia, joita pariskunnalle siunaantui kahdeksan.
Lasten mukaan Aili Heinula oli tiukka kasvattaja, mutta myös iloinen, sydämellinen ja vieraanvarainen ihminen. Kansalaissodan tapahtumista hän ei koskaan puhunut. Suvussa ja lähipiirissä oli ollut miehiä sekä valkoisten että punaisten riveissä, ja aihe oli edelleen arka.
Aili Heinula kuoli sydänkohtaukseen vain 54-vuotiaana hakiessaan lehmiä haasta. Hänen nuorimmaisensa oli silloin 7-vuotias.
Lähteet: Aili Heikan päiväkirja, www.myheritage.fi, Armi Heinulan ja Aino Marjalan haastattelut, Kustaa Hautala: Oulun kaupungin historia IV 1856-1918, Leino Penzin: Vapaussodan muistoja, 1918.
Ajaton aika -antikvariaatin omistaja Tapio Ojanperä sai käsiinsä Aili Irene Heikan vuoden 1918 almanakan noin vuosi sitten sattumalta.
– Eräs keräilijä tarjosi minulle laatikollisen tällaisia almanakkoja. Korjasin sieltä talteen vuoden 1918 almanakat. Oli hieno hetki huomata, että yhdessä oli myös tekstiä, Ojanperä kertoo.
Ojanperällä ei ole tarkempaa tietoa siitä, miten almanakat olivat päätyneet keräilijän haltuun.
Divarinomistajalle vastaavia löytöjä sattuu silloin tällöin. Ojanperä mainitsee erääksi mielenkiintoisimmaksi löydökseen Viroa vapauttamaan lähteneiden ns. Pohjan Poikien kirjeet Oulussa asuville vaimoilleen vuodelta 1917.
– Jos joku vanhoja almanakkoja tai kirjeitä ostaa, niin koskaan ne eivät mene huonoon käyttöön. Sääli olisi, jos ne joutuisivat roskiin tai poltettaviksi.
Tällaisen historiallisen materiaalin rahallista arvoa on Ojanperän mukaan mahdotonta arvioida. Esimerkiksi kirjeet kiinnostavat useimpia vain postimerkkien tai leimojen vuoksi.
– Joillekin taas kirjeiden tai almanakkojen sisällöllä on enemmän arvoa.
