Kolumni
Tilaajille

Sauli toteaa pääs­seen­sä elä­mäs­sään hel­pol­la: "En voisi ku­vi­tel­la mil­lais­ta olisi odottaa juok­su­hau­das­sa ase kädessä lä­hes­ty­vää vi­hol­lis­ta tai ko­ti­rin­ta­mal­la miettiä epä­tie­toi­se­na rin­ta­mal­la olevien koh­ta­loa"

Olen työurani aikana haastatellut lukemattoman määrän viime sotiin osallistuneita kunniakansalaisiamme, niin naisia kuin miehiä. Jokainen kohtaaminen on ollut mieleenpainuva ja vaikuttava. Haastateltavat ovat usein vähätelleet omaa osuuttaan ja korostaneet suomalaisten yhteistyötä vihollisen edessä. Moni heistä uhrasi rintamalla elämästään monta vuotta, terveytensäkin, mutta silti kukaan ei ole ollut katkera. Kun isänmaa kutsui, oli mentävä.

Molemmat isoisäni osallistuivat sekä talvi- että jatkosotaan. Toinen kantoi kuolemaansa saakka niin fyysisiä kuin henkisiä arpia, toinen selvisi jälkimmäisillä. Isäni isä sai kutsun viimeiseen iltahuutoon jo 54-vuotiaana, enkä häntä koskaan päässyt tapaamaan. Äidinisä sai havuseppeleen arkulleen ollessani viisivuotias. Kunnioitan molempien elämäntyötä äärettömän paljon. Samoin kuin isoäitejäni, jotka huolehtivat maatilojensa töistä ja jälkikasvustaan miesten ollessa rintamalla.