Pääkirjoitus
Tilaajille

Pää­toi­mit­ta­ja-Sau­li muis­te­lee omia vai­hei­taan isyy­des­sä ja tietää van­hem­muu­den olevan jat­ku­vaa ke­hit­ty­mis­tä

Kun pitelin tytärtäni ensimmäistä kertaa käsissäni, tunsin olevani kuin norsu posliinikaupassa. Ajattelin, että miten ihmeessä pystyn pitämään niin avuttomasta ja haavoittuvasta ihmistaimesta huolta. Tunsin olevani vastuussa maailman kallisarvoisimmasta asiasta, ja näin jälkeenpäin ajatellen otteeni tuntuivat turhankin varovaisilta. Nopeasti opin hoitamaan vauvaa, eikä hän särkynyt.

Nyt teini-ikäisen tyttären isänä tiedän, etten voi kaiken aikaa olla tasoittamassa jokaista elämän polulle osuvaa kivenmurikkaa, enkä olla aina fyysisesti läsnä. Huoli ei kuitenkaan ole vuosien aikana kadonnut. Päinvastoin, nyt mietin isänä paljon moninaisempia asioita kuin hänen ollessaan pieni koululainen. Viikonloppuna nauroin itselleni, kun huomasin tyttäreni Instagram-päivityksen: hän oli kutsunut kavereita kyläänsä, ja joukossa oli myös kaksi poikaa. ”Onko sulla bileet??”, tekstasin adrenaliinikäyrän kasvaessa. Turhaan stressasin ja panikoin.