Kreikkalainen ylijumala Zeus (tai roomalainen Jupiter) lähestyy nuorta naista ja tekee hänet raskaaksi. Myöhemmin samaa tarina-aihelmaa kerrottiin toisessa kulttuurissa hieman muuntuneena: Pyhä Henki tulee Neitsyt Marian päälle arkkienkeli Gabrielin läsnä ollessa, ja Korkeimman Voiman (Potenssin) vaikutuksesta Maria hedelmöittyy.
Tästä Luukkaan evankeliumin kohdasta (Luuk. 1) alkaa kristillinen joulumytologia.
Mikael Toppeliuksen seinämaalaus Enkelin ilmoitus (1795, Kempeleen Vanha kirkko) näyttää siniviittaisen Neitsyt Marian istumassa kangaskatoksen (baldakiinin) alla myöhäisbarokkisen pöydän ääressä.
Pöydällä lepää avoin kirja, ennustusten täyttymisen ja evankeliumin symbolina.
Enkeli Gabrielilla on maskuliiniset, hyvin muodostuneet reidet ja sääret. Hän ojentaa Pyhälle Marialle terhakkaa, monikukkaista oksaa.
Marian valkea alusviitta on valahtanut auki rintojen kohdalta tapahtuman eroottisuuteen ja Neitsyen tulevaan äitiyteen viitaten.
Pyhä Henki tu(u)lee ilmavirtana ja kyyhkynä enkelin takaa. Marian vieressä pienellä, matalalla alustalla on maljakossa kukkia.
Toppeliuksen maalauksessa Paimenten kumarrus (Kempeleen Vanha kirkko) fauna on pelkistetty: aasi ja härkä. Aihelma pohjaa varhaiskristilliseen Jaakobin evankeliumiin, jonka mukaan aasi oli pyhän perheen kulkuneuvo veronkirjaamismatkalla.
Jeesuksen syntymä tapahtui Raamatun kaanonin ulkopuolelle jätetyissä lapsuusevankeliumeissa jo matkalla luolassa, josta hänet siirrettiin suojaan talliin.
Näin kertoo myös Pseudo-Matteuksen evankeliumi.
Ortodoksinen ikoniperinne kuvaa Kristuksen syntymän moniosaisena kuvasarjana. Yhtäällä saapuvat paimenet kedolta, toisaalta ratsastavat tietäjät hevosella asian kiireellisyyttä osoittaen.
Kristus-lapsi lepää äitinsä Marian kanssa – luolassa. Synnytyksessä lapsuusevankeliumien mukaan avustaneet naiset on myös kuvattu.
Joulukorteissa läntisen kuvataiteen klassisia maalauksia jäljitellen näkyy alkeellinen, katokseksi pelkistynyt karjasuojus viitteellisesti kuvattuine eläimineen.
Paimenten mukana seimelle on saapunut myös lampaita tai karitsa osoittamaan vertauskuvallisesti ja Raamatun tulkintatraditiota noudattaen Messiaan tulevaa uhrikuolemaa Jumalan Karitsana.
Klassisen musiikin messuteoksetkin muistuttavat siitä ehtoollisosan nimellään Agnus Dei (Jumalan Karitsa). Samasanaista hymniä lauletaan vielä suomalaisissakin luterilaisissa messuissa: ”Oi, Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit.”
Jeesuksen äiti Maria on protestanttisessa kirkkotaiteessa ja laajemminkin kulttuurissa jäänyt ajan saatossa kovin syrjään vanhojen kirkkojen taiteeseen ja kulttiin verrattuna.
Marialle on omistettu monia juhlapäiviä. Sen muistona on almanakassamme vieläkin Marian, Maikin, Maijan, Meerin, Maarian ja Kukka-Maarian nimipäivä heinäkuun toisena eli Marian etsikkopäivänä.
Juhlaa on vietetty sen muistoksi, että enkeli Gabrielin kerrottua Marialle myös hänen Elisabet-tätinsä odottavan lasta Maria lähti vierailulle Elisabetin luo. Juhlasta käytetään myös nimitystä Visitaatio (vierailu).
Marja, Marjatta, Marjaana ja muut sen nimen variantit puolestaan juhlivat nimipäiväänsä Neitsyt Marian kuoleman muistopäivänä 15. elokuuta, joka on katolisissa ja ortodoksissa maissa suuri juhla ja yleinen vapaapäivä; kaikki paikat ovat kiinni – paitsi kirkot!
Maria on teologiassa uusi Eeva. Vapahtajan synnytyksellään hän korjasi ensimmäisen Eevan synnin, jonka seurauksena ihminen kertomusten mukaan oli karkotettu paratiisista.
Eevan nimipäivä puolestaan on meillä jouluaattona, mikä kytkee joulun kristillisen mytologian juutalaiseen paratiisimyyttiin ensimmäisistä ihmisistä.
Maria tunnetaan myös islamilaisessa perinteessä, jossa Marian poika Jeesus on Jumalan profeetta.
Omenat ovat joulupöydän herkkuja. Suomalais-karjalaisessa kansanrunossa Luojan virsi ”Maaria, pyhäinen Neitsyt” syö omenan – kuten paratiisin Eeva monissa kuvataiteen esityksissä.
Maarialta ei runo kerro olleen kiellettyä omenan nauttiminen, mutta tuloksena on ihmeenomainen raskaus.
Maaria lähtee etsimään synnytyspaikkaa, ja talon emäntä neuvoo menemään ”tallihin takimmaisehen, / oron suuren seimen luokse”.
Tallissa Maaria, ”emo Jumalan”, synnyttää Pojan ”oljille lumikkahille, / heinille apilahille, / apilahan kukkasille”.
Maaria voi synnyttää myös saunassa. Toisessa kansanrunoversiossa Maaria hedelmöittyy marjasta – ehkä runon sepitysseudulla omenakin oli liian eksoottinen ja tuntematon.
Runon ilmaus Maariasta Jumalan emona pohjaa Efesoksen kirkolliskokoukseen (431), jossa hyväksyttiin Jumalan kolmiyhteisyysopista johdettu tulkinta Neitsyt Mariasta Jumalansynnyttäjänä ja niin muodoin Jumalan äitinä.
Lasse Heikkilä (1925–1961) kuvaa runoudessaan elämää merimatkana, varsinkin 1000-luvun ensimmäisillä vuosisadoilla, jolloin kristinusko saapui Suomeen.
Meri (latinan mare) ja Maria-nimi sulautuvat toisiinsa. Kehkeytyy myyttinen ajatus Neitsyt Marian siunaamasta maasta. Heikkilän viimeisen kokoelman nimi on Terra Mariana (1959).
Kokoelman kaksiosainen nimiruno latinankielisine rukoussitaatteineen ylistää Neitsyt Marian puvuksi hahmottuvaa Suomen tai yleensä Pohjolan luontoa, niin kesäistä kuin talvista.
”Pohjoisesta laukkapää lumituuli myrskyää peiton / valkean kaikkialle: Marian puku. / Sinisenä kohoo taivas: Marian viitta.”
Kuvataiteessa Neitsyt Marialla on usein valkea aluspuku ja sininen viitta.
Pyhän Neitsyen viitta suojelee runon mukaan yksilöä, maita ja kansoja kaikkialla ja kaikkina aikoina.
Niin ikään Heikkilän kolmiosainen runosarja Maria del Carmen (kokoelmassa Carmen, 1956) etenee paikoin rukouksena Neitsyelle.
Paitsi laulua sana Carmen tarkoittaa myös paratiisin puutarhaa ja on etymologisesti sama sana kuin Raamatusta tuttu vuori Karmel.
Neitsyt Marian hymy valaisee Heikkilän runon maisemaa ja matkantekijää Eino Leinon hymyilevän Vapahtajan tavoin.
Tarkkaan ottaen espanjassa Maria kirjoitetaan aksentilla i:n päälle, siis María. Mutta Heikkilä ja hänen kustantajansa näyttävät olleen suurpiirteisiä, joten meidänkin lienee tässä yhteydessä oltava.