Lasikatot on tarkoitettu rikottaviksi.
Kun kunnallisneuvos Marjatta Keisu osallistui 90-luvun loppupuolella Postipankin kunta-asiakasneuvottelukunnan kokouksiin ainoana naisena, ihmetteli hän kahvitauolla miesten käyttämää termistöä. He puhuivat swingistä, gripistä ja greenistä, ja Keisu päätti ottaa asiasta selvää. Hän meni Oulun Golfkerholle ja suoritti lajin ajokortin, green cardin.
– Viidenkympin kieppeillä aloin golfaamaan. Mieheni lähti myös mukaan, sillä hän ei halunnut jäädä golfleskeksi. Tasoitus on joskus ollut 27, mutta nyt se on 30,1. Laji on edelleen rakas harrastus, ja tänäkin kesänä olen jo pari kertaa käynyt viheriöllä.
Suomen ensimmäisiin naiskunnanjohtajiin lukeutuva Keisu hymyilee paljon. Hän toteaa "Luojan antaneen erittäin positiivisen luonteen" – ja sitä on viime vuosina tarvittu. Viisi vuotta sitten Keisu sai ensimmäisen syöpädiagnoosinsa. Hän oli menossa polvileikkaukseen, mutta syöpä löytyi lievän aivoverenkiertokohtauksen jälkeen. Luu- ja verisyöpä sai lääkärit antamaan elinaikaa kahdesta kolmeen vuoteen. Hänellä on todettu myös kaksi ihosyöpää.
– Aika rikas mummo olen, kun on kolme syöpää, Keisu naurahtaa.
Syövät ovat aktiiviset, laajalle levinneet ja parantumattomat. Silti iloinen luonne ei ole kadonnut. Hän sanoo olevansa kiitollinen hyvinvointiyhteiskunnalle, sillä hoito on ollut erinomaista niin Limingan terveyskeskuksessa kuin Oulun yliopistollisessa sairaalassa.
– Ei hyödytä uikuttaa vastaan, sillä jokainen täältä lähtee joskus. Aion nauttia jokaisesta hetkestä loppuun saakka. Koska immuniteettisuojani on matala, niin en ole liikuskellut paljon missään.
Positiivista mieltä Marjatta Keisu on tarvinnut elämässään ennenkin. Esimerkiksi silloin kun hän aikuisiällä valmistui kauppaopistosta samalla keskiarvolla kahden miespuolisen opiskelijan kanssa. Kaikki pääsivät Postipankkiin töihin, mutta pojista tuli tarkastajia ja Keisusta konttorityöntekijä, joka joutui teitittelemään esimiehiään.
Kun hän myöhemmin hakeutui julkiselle puolelle appiukon neuvon "siellä on leipä pitkä, joskin se on kapea" siivittämänä, hän kiinnostui kunnallisalasta työskennellessään Rovaniemen maalaiskunnan kiertävänä toimistoapulaisena. Keisu päätyi Tampereen yliopistoon opiskelemaan kunnallistutkintoa. Perheellisenä hän suoriutui urakasta ripeästi, ja hänet valittiin Pelkosenniemen kunnansihteeriksi.
– Se virka päätettiin lakkauttaa ja perustettiin kunnanjohtajan virka. Päättäjät totesivat, ettei minun kannata sitä hakea, koska se ei ole naisten paikka. He näkivät, etteivät naiset voi saunoa valtioherrojen kanssa, ja saunassa asiat päätetään.
Keisu päätti hakea kunnansihteerin paikkaa Siikaisten ja Kuhmalahden kunnista. Hänet valittiin molempiin, mutta päätös kohdistui Siikaisiin. Kun hän oli pakkaamassa muuttokuormaa, kohtalo puuttui peliin. Keisun käteen sattui vanha Kaleva, missä haettiin Liminkaan kunnansihteerin viransijaista ja tehtävän vakituista hoitajaa.
Nopeana ja temperamenttisena ihmisenä hän ryhtyi toimeen, sillä Liminka olisi ollut lähempänä Rovaniemellä työskennellyttä Paavo-puolisoa.
– Tein hakupaperit, hain poikani Akin kyytiin ja päästelimme Mesellä Liminkaan. Juuri ennen neljää jätin hakupaperit sisään. Taisin ajaa ylinopeutta, hän hymyilee.
Heinäkuun puolivälissä 1977 Keisu aloitti Limingan kunnan palveluksessa Ellen Juustilan viransijaisena, joka oli jäämässä eläkkeelle, mutta oli sairastunut kunnan 500-vuotisjuhlien valmistelun aikana.
– Päädyin suoraan juhlahumuun. Se oli valtava liminkalaisuuden voimannäyttö. Järjestöt ja kaikki kylät olivat mukana juhlimassa. Liminka näyttäytyi minulle yhteisöllisenä kulttuuripitäjänä. Myös valtavat pellot ja maatalouskoneet ihmetyttivät, sillä syntymäkunnassani Ylitorniolla vain emäntä peitti hameellaan pellon.
Keisu otettiin nopeasti osaksi vanhaa emäpitäjää, vaikka hän saikin kuulla liminkalaiseksi pääsevän vasta syntyessä.
Työtä maatalousvaltaisessa reilun 3 000 asukkaan kunnassa riitti. Taloustilanne oli retuperällä, sillä sekä verotulot että valtionosuudet olivat matalat.
– Pöydällä oli pinoittain maksamattomia laskuja. Laitoin ne järjestykseen ja aloitin vanhimpien maksamisesta.
Tilanne kävi niin huonona, että kerran Keisu joutui takaamaan kunnanjohtaja Hannes Kankaan kanssa vekselin, jotta kunnan palkkarahat saatiin kokoon.
– Ei siitä puhuttu palkansaajille, päättäjille tai kotiväelle.
Maaherra Ahti Pekkala varoitteli Limingan joutuvan kriisikunnaksi. Alkoi säästökuuri. Suunnittelutoimikunta käytti punakynää, ja pienimmätkin turhat menot karsittiin.
– Asioista päätettiin yhdessä ja henkilöstö oli vahvasti mukana.
Kalle Arvola, Erkki Korhonen, Kaarlo Junttila, Esko Tähtinen, Onni Näppä ja Taavetti Huovinen. Muun muassa näiden päättäjien hautapaaseihin Keisun katse hautausmaalla usein päätyy. Hän kiittelee luottamushenkilöiden tapaa tehdä työtään.
– Eivät säästöpäätökset helppoja olleet, mutta valtuustossa kuunneltiin ja arvostettiin toisten mielipiteitä. Ja kun jostain päätettiin, sen takana seistiin. Irtopisteitä ei kerännyt kukaan.
Vuonna 1983 Keisu siirtyi Kuntaliiton Oulun läänin kuntatarkastajaksi. Tehtävässään hän oli ensimmäinen nainen Suomessa. Työssä tutuiksi tulivat kunnat, mutta myös seurakunnat.
Kangas jäi eläkkeelle kunnanjohtajan tehtävästä vuonna 1987. Keisu haki avointa pestiä ja aloitti tehtävässään seuraavana vuonna. Määrätietoinen uusi kunnanjohtaja käynnisti työn tavoiteseminaarilla ja strategiatyöllä. Se sai muutamat vanhimmat luottamushenkilöt aluksi säikähtämään.
– Esimerkiksi Rautaruukin futurologi Tarja Meristö oli ensimmäisten strategiatyöpajojen vetäjiä. Visioksi tuli kehittyvä, viihtyisä kotikunta ja kehittämisstrategiaksi valittiin asuminen, jonka avulla elinvoimaisuus ja elinkeinoelämä vahvistuisivat. Keskustelut olivat mahtavia, ja ne avarsivat kaikkien näkökulmia. Epäilijätkin myöntyivät.
Suunta oli onnistunut. Marjatta Keisun kunnanjohtajavuosina Limingan kasvuvauhti oli huimaa. Neljään valtuustokauteen mahtuu myös iso liuta hallintomuutoksia, uuden tekniikan ja työtapojen käyttöönottoa sekä valtava määrä kokouksia.
– Herrajumala kuinka monissa kehittämiskokouksissa istuimme! Jos sen ajan olisimme käyttäneet muuhun, niin olisimme saaneet vaikka mitä aikaiseksi.
Oli kuntalain vaatimat kuntarajojen enklaavimuutosneuvottelut, kuntainliitot purkamiset ja kuntayhtymien synnyttämiset. Suomen EU-jäsenyys toi mukanaan projektit ja projektoinnit. Liminka, Tyrnävä, Lumijoki ja Rantsila muodostivat Lakeuden seutukunnan.
– Meillä oli kauheasti projekteja. Nuoret koulutetut ihmiset olivat projektipäällikköjä. Se oli hyvä koulu suurempiin kokonaisuuksiin, sillä muutaman vuoden kuluttua syntyi Oulun seutukunta.
Limingassa totuttiin myös Brysselistä saapuviin tarkastajiin, ystävyyskuntien työntekijävaihtoon ja pakolaisiin.
– Ideana oli, ettemme antaudu tulevaisuudelle vaan teemme sen itse. Luottamushenkilöt määräsivät kehittämisen suunnan ja kuntaorganisaatio vei työtä eteenpäin. Päättäjät tekivät tarpeessa nopeita päätöksiä, kuten 90-luvun laman iskiessä, jolloin kunnallisveroa korotettiin. Palveluja ei haluttu karsia, ja ylimääräinen verotulo haluttiin syömävelan sijaan ohjata kehittämistyöhön. Lama-aika oli henkisesti rankkaa, Keisu muistelee.
Kun hän jäi varhaiseläkkeelle lokakuussa 2004, Limingassa oli jo yli 8 000 asukasta. Keisu miettii kunnanjohtajavuosiaan ja toteaa työn olleen aikamoista. Esimerkiksi valtuuston kokoukset pidettiin lauantaisin, muut kokoukset iltaisin.
– Ja se tupakan polttaminen! Talousarviokokouksessa poltettiin sikareita, hän kauhistelee.
– Oma työtaakkani oli loppujen lopuksi aika kauhea. Osallistuin alusta asti aktiivisesti, enkä voinut jättää kenenkään syntymäpäivää tai muuta vuosijuhlaa välistä. Pitkän työpäivän jälkeen edustaminen vei mehut. Perheen ajastahan se otettiin. Puolisoni veti yritystoimintaa, ja Aki onkin tuumannut meillä olleen hyvät naapurit. Niin on edelleen.
Hän kiittelee työtä liminkalaispäättäjien kanssa. He opettivat liminkalaisuudesta ja liminkalaisista perinteistä. Työntekijöiden hän sanoo tehneen työtään ilolla.
Paikallisten asioiden lisäksi Marjatta Keisu oli useissa valtakunnallisissa luottamustehtävissä.
– En ole kokenut, että minua olisi naisena niissä vähätelty. Riippuu paljon itsestä. Minulla on viisi veljeä, joten olen tottunut pitämään puoleni miesten kanssa, hän virnistää.
Kun Keisu puhuu, nousee sanojen väliin usein hoo – kuten Ylitorniolla on tapana.
– Nyt kun ei tarvitse enää kirjakieltä puhua, tulee murre esiin, hän hymyilee ja kiittää kymmenlapsisen perheen vanhimpana vanhempiaan, jotka antoivat jo varhain lapsilleen työtehtäviä ja luottivat.
– Epäonnistumisista ei moitittu. Se kohotti itsetuntoa.
Keisu lähti jo 12-vuotiaana pikkupiiaksi. Pari vuotta myöhemmin hän oli siivoamassa Ruotsissa hotellin miesten vessoja, pesemässä pyykkiä ja tiskaamassa. Hän pääsi myös yökerhoon tarjoilijaksi.
– En ymmärtänyt viinoista mitään, mutta tein juomat numerokoodeilla. Kolmen viikon työrupeama päättyi, kun sain julkiset moitteet puhuttuani toisen tarjoilijan asiakkaalle. Tarjoilija pelkäsi minun vievän tipit. Olin väsynyt, ja itkuhan siinä tuli. Lähdin siltä siunaamalta, hain matkalaukkuni ja ostin junalipun Övertorneålle. Loput parikymmentä kilometriä kävelin ja vedin perässä laukkuani.
Nykyisin Keisu katselee kotikuntaansa ylpeydellä. Hän antaa tunnustuksen nykyisille päättäjille ja henkilöstölle: Limingassa on toimivat ja hyvät peruspalvelut, kaunis ympäristö sekä mahtavat harrastusmahdollisuudet.
Arvostella hän ei halua. Hänen viestinsä uusille valtuutetuille on, ettei kukaan ole viisaampi kuin toinen.
– Kukaan ei tee tahallaan virheitä, vaan kaikki haluavat tehdä hyvää, onnistua, tulla kuulluksi ja nähdyksi, Marjatta Keisu muistuttaa.
