Mainos: La­keus­rak­kau­den vah­vis­ta­ja. Tutustu Ran­ta­la­keus Digiin 1 kk 1 €. Tilaa tästä.

Mielipidekirjoitus

Lem­mik­ki, kis­san­kel­lo, ruusu - Mar­jat­ta kertoo suh­tees­taan kukkiin ja ko­ti­seu­tuun

Tyrnävä

Synnyin ruusunpäivänä. Se oli enne, vaikka ei sitä silloin kukaan olisi arvannut. Sillä sen punaisen tuvan mailla, johon kauniina kevätpäivänä ilmestyin, ei ruusuja kasvanut. Niittyleinikkejä, puna- ja valkoapiloita, niitä näkyi pientareilla, niistä ja voikukista solmimme kukkaseppeleitä.

Kotini maat olivat uusia viljelysmaita, enkä niiltä päivänkakkaroita enkä kissankelloja löytänyt. Sain tietää vasta aikuisena että nämä kukat vaativat kasvualustakseen ainakin sata vuotta viljelyksessä olleen maan.

Muuta kaunista kuten aaltomaisia lumiveistoksia talvisin luhtien takana, sain kyllä ihailla. Joki halkoo maisemaa, uomasta päätellen se oli ollut runsasvetinenkin aikoinaan. Sen kasvillisuus poikkeaa täysin ympäristöstään. Rannoilla kasvaa tuomia, herukoita, kulleroita, kieloja ja villiruusuja.

Niiden kauneus kukkiessa sai lumoutumaan ja kerta kerran jälkeen palaamaan, joka vuosi. Nykyisin villiruusu kasvaa pihallani ja kielot, vaalin niitä rakkaudella.

Olen halunnut jo pienestä pitäen tuntea kasvit nimeltä ja kasvattaa niitä. Monenlaista on tullut kasvatettua menneinä vuosikymmeninä. Nyt kun on pitänyt poisopetella, on pitänyt ymmärtää että se hurahtaminen on riippuvuus, kuten vaikka tupakka. Helppoa se ei ole, enkä ole ainoa.

Eräs naapureistani vannoo joka syksy: ”Ensi vuonna en tilaa yhtään siementä." Helmikuussa saan soiton. ”Tulehan nyt katsomaan mitä kaikkea uutta laitan kasvamaan.”

Siinä sitten itävät tilatut ja naapureiden pihalta riivityt siemenet. Veikko Lavi kertoi lehtihaastattelussa rullatuolissa olevasta vaimostaan. ”Vedän hänet viltillä kukkapenkiltä toiselle, ruohoaminen ei saa jäädä, vaikka paljon muuhun ei pystykään."

Kerroin tämän naapurilleni, hymyillen hän sanoi niin se taitaa olla .

Keväisin taimitarhoilla näkee meitä kukkaostoksilla. Mies kävelee perässä hokien: ”Onhan nuita jo, eikö ne jo riitä, eihän ne mahu autoonkaan”. Otan loput syliin”, vaimo toteaa rauhallisesti.

Yrityksen ja erehdyksen kautta olen kukkiani kasvattanut. Ensimmäiset sinivaleunikot kylvin suoraan ulos, keväällä ihmettelin kun penkissä kasvoi vain ohdaketta. Nykin ne pois, ne juuri olivat unikoita. Seuraava kasvatus onnistui ja myin markkinoilla niitä, kartuttaakseni kirjoittajayhdistyksen kassaa. Olin todella ilahtunut kun seuraavana juhannuksena yksi ostajista soitti ja kertoi unikon kukkivan.

Sisällä kasvatan lehtikaktuksia, olen ostanut niitä ja saanut lahjaksi. Yhden omistaja lahjoitti kukan sanoen. ”Se on ollut minulla kauan, eikä ole kukkinut. Kutsu katsomaan kun se kukkii.”

Suurella luottamuksella lahjoitettu kaktus kukkikin ja on hyvin vanha lajike, kukat ovat punavalkoiset. Kovasti odotan kirsikkapuiden, syreenien, ruusujen ja erikoisesti lemmikkien kukintaa. Alppiruusut ilahduttavat myös.

Jännityksellä seuraan lumen sulamista siltä kohtaa mihin Ruususenuni, uusi atsaleani on syksyllä istutettu. Paljon iloa olen harrastukseltani saanut, iltaisin jos en saa unta, muistelen kukkiani sieltä lakeuksilta, jokivarresta ja istuttamistani penkeistä. Vaikka olen kasvattanut daalioita, gladioluksia, jaloruusuja ja muitakin kaunottaria, mikään ei ole vienyt sydäntäni, niin kuin se villiruusu siellä lapsuuteni maisemassa Tyrnävällä.

Marjatta Saastamoinen