Todistin tänä keväänä ravintolassa tilannetta, jonka olisin mieluusti voinut jättää näkemättä.
Viereisessä pöydässä istui noin kuusivuotias lapsi ja aikuiset hänen kummallakin puolellaan. Ruoka ei tuntunut maistuvan lapselle, mutta aikuiset osoittelivat päättäväisesti suupaloja, jotka hänen on ainakin pistettävä lautaselta suuhunsa. Varttuneet sanoivat, että heillä on kyllä aikaa istua pöydän ääressä.
Aikuiset eivät olleet lapsen vanhempia, sillä he painottivat, ettei lapsi saa enää palata kotiinsa valittaen nälkäänsä.
Lapsi oli vaitonainen. Kun hän intoutui puhumaan jostakin muusta kuin ruoasta edessään, aikuiset pyysivät häntä keskittymään syömiseen.
Kun mikään muu ei tuntunut tehoavan, esiin vedettiin Afrikka-kortti. "Kyllä tämä ruoka Afrikan lapsille kelpaisi."
Järkytyin. Eikö aikuisilla ole vieläkään yhtään tervehenkisempiä keinoja tukea lapsen ruokasuhdetta? Harva kuusivuotias edes tietää saati ymmärtää, miksi Afrikan lapset ovat niin kovin nälissään ja miksi meidän täällä Suomessa pitää syödä heidänkin puolestaan.
En ole ravitsemuksen asiantuntija enkä yhdenkään lapsen vanhempi. Silti tilannetta todistaessani pääni sisäiset hälytyskellot kilkattivat kovaa ja olo muuttui tukalaksi. Lapsi pakotettiin syömään syyllistämällä ja nöyryyttämällä.
Keskustelun kuulivat kaikki lähietäisyydellä olleet. Lapsi saattaa muistaa ikävän tilanteen vielä vuosienkin päästä. On hyvin mahdollista, ettei kokemus saanut lasta innostumaan ruokailusta haarukallistakaan enempää.
Oliko ongelma kenties syömisessä vai sittenkin syöttämisessä?
Uskon, että melkein jokaisella aikuisella on jokin ikävä ruokailumuisto omasta lapsuudestaan. Jotakuta on kiristetty jälkiruoatta jättämisellä tai uhkailtu rangaistuksella. Ehkä joku on istunut ruokapöydässä iltaan asti jäähtynyt ruoka edessään. Aika moni on varmasti kuullut kommentointia annoskoosta tai omasta ulkomuodostaan: söisit joskus jotakin, sulla täytyy olla nälkä, et syö tarpeeksi, syöt aivan liikaa.
Nämä keinot saada lapsi syömään tuskin ovat tehneet syömisestä turvallista tai ratkaisseet syömisongelmia taikaiskusta.
En edelleenkään ole asiantuntija, mutta jos tavoitteena on opettaa lasta kuuntelemaan omaa kehoaan ja nälkää, miksi hänen pitää syödä jonkun toisen mittapuun mukaan? Jos lapsi kuulee syyllistyksen saattelemana syövänsä usein liian vähän tai liikaa, hänen päähänsä iskostuu lopulta ajatus vääränlaisesta syömisestä.
Minun on vaikea uskoa, että syyllistäminen tai nöyryyttäminen rakentaisivat tervettä ruokasuhdetta. Ne voivat saada lapsen jopa syömään entistä valikoivammin ja asettumaan vastarintaan.
Ruoka- ja kehokasvatus ovat muuttuneet ajan saatossa – näin minä luulin ennen kuin todistin tilannetta ravintolassa.
Miksi lapsen syöminen herättää aikuisissa yhä niin voimakkaan reaktion? Aikuisen tehtävä on toki huolehtia lapsen hyvinvoinnista, sillä eihän kuusivuotias voi aina tietää, mikä on hänen parhaakseen.
On kuitenkin eri asia tarjota ruokaa kuin nöyryyttää. Sitä ei ole kuusivuotiaskaan ansainnut.
Ruokailussa ei aina ole edes kysymys pelkästään syömisestä. Lapsi opettelee luottamaan omaan kylläisyyden tunteeseensa ja tutkailee, onko ruokailu turvallinen vai jännittävä hetki. Samalla lapsi oppii, miten aikuiset käyttävät valtaansa.
Ravintolassa näin aikuisia, jotka todennäköisesti yrittivät tehdä oikein. Huoli voi saada aikuisen kuitenkin käyttämään keinoja, joista on enemmän hallaa kuin hyötyä.
Jos syyllistäminen ja vanhat hokemat ovat edelleen luontevin kasvatuskeino, jossakin on menty vikaan.
Kirjoittaja on toimittaja.