Kolumni

Lapset muuttivat Minna Huusarin suhteen mopoihin – vaan mitä miettiä mönkijöistä?

Minna Huusari.
Minna Huusari.

Minulla ei ole ollut ikinä mopoa enkä ole mopolla ikinä ajanut, en edes ollut kyydissä. Oma suhteeni mopoihin on ollut lähinnä sellainen, että niiden äänet häiritsevät nukkumistani kesäisin.

No sitten aika lailla tasan 15 vuotta sitten sain poikalapsen. Jossain kohtaa mielessä kävi, että hän saattaa haluta joskus mopon. Mutta kuittasin ajatuksen pois sillä, että välttämättä hän ei sitä halua, joten turha stressata asialla.

Kun ikävuosia esikoiselle alkoi kertyä yli 10, alkoi mopo pyöriä puheissa vähitellen useammin ja useammin. Vuosi ja kolme kuukautta sitten koitti hetki, jolloin esikoinen ja mieheni sitten ilmoittivat, että naapurilla on mopo myynnissä. Se olisi kuulemma hyvä hankkia ajoissa, jotta ehtii kunnostamaan rauhassa. Niinpä pihaamme ilmestyi reilu vuosi sitten mopo.

Ensi alkuun sitä varovaisesti kokeiltiin pihassa. Ja koitti myös päivä, jolloin minut komennettiin mopolla ajamaan. Ajoin pihatieltä nurmikolle ja sain sen vaivoin pysäytettyä ennen puuhun törmäämistä. Suhde mopoihin ei lämmennyt.

Reilun vuoden ajan perheen miesväki on viihtynyt mopon parissa sitä rassaamassa. Kaveriksi pihalle on ehtinyt ilmestyä jo miehelle moottoripyöräkin! Aina välillä on ilmoitettu, että seuraava mopoon hankittava osa maksaa niin ja niin paljon. Välillä poika on lyönyt hanskat tiskiin ja ilmoittanut, että nyt mopo laitetaan myyntiin ja ostetaan uusi, toimiva mopo.

Olen ehkä tunnistanut tässä toimintamallissa jotain itsestäni tuttua.

Keväällä kierroksia alkoi tulla lisää, kun pojan kaverit alkoivat saada omia mopoja ja ajaa mopokortteja. Pian oltiinkin siinä vaiheessa, että kotoa napataan kypärä mukaan ja hypätään kaverin mopon kyytiin. Sydän kylmänä on odotettu, tullaanko Motonetin moponosaostosreissuilta ehjänä takaisin. Noin kuukausi sitten alkoi kysely voisiko oman moponkin jo laittaa rekisteriin, että kaverit voivat sitä testata. Mieheni mielestä tämä oli varsin oiva ajatus.

Sitten alkoikin loppuhuipennus. Kun kaverit alkoivat mopoa testata, huomattiin siinä erinäisiä vikoja: mopo sammui risteyksessä tyhjäkäynnillä ja kulki liian lujaa. 15-vuotissyntymäpäivään oli enää muutama viikko, joten osia tilattiin sieltä sun täältä ja Googlea tutkittiin yötä päivää. Syntymäpäivän aattona sitten käytiin seuraava riemukas keskustelu perheen WhatsApp-ryhmässä: Mies: ”Nyt mopo ei kulje ku 45. Eikä kiihdy kunnolla (peukku)”. Minä: ”Hienoa!” Poika: ”se kiihtyminen on huono asia äiti”.

Syntymäpäivät on nyt vietetty ja näinä päivinä pitäisi mopokorttikin olla hallussa. Mikä on omassa suhtautumisessa mopoihin ja mopoiluun tämän prosessin aikana muuttunut?

Olen tullut siihen lopputulemaan, että ehkä ne mopoilijat ei sittenkään ajele meidän kodin ohi häiritäkseen minua ja yöuniani. Ehkä he ajavatkin mopoilla todella intohimoisesta tunteenpalosta moottoriajoneuvoja ja niillä ajamista kohtaan. Se intohimo tuntuu syrjäyttävän elämässä kaiken muun, mukaan lukien syömisen ja nukkumisen. Saattaa myös olla, että samasta intohimosta tulee löytymään ammatti, tai ainakin suuntaviivoja mihin päin opinnoissa kannattaa edetä.

Ehkä salaa olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että kolme nuorempaa lastamme ovat tyttöjä. Tosin toinen 10-vuotiaista jo kovasti visioi minkälaisen mönkijän hän 15-vuotiaana haluaa…

Minna Huusari

Kirjoittaja on kempeleläinen terveydenhoitaja ja kunnanvaltuutettu.