Kun oulunsalolainen Emil Anttila, 28, menee iltaisin nukkumaan, hän ajattelee hyvin usein sydämenlyöntiään.
Oikeastaan hän ei voi lakata ajattelemasta sitä. Anttilalla on OCD eli psykiatrinen häiriö, joka ilmenee pakkoajatuksina ja -toimintoina.
Viime vuosina sairaus on ilmennyt pitkälle omien ruumiintoimintojen pakonomaisena tarkasteluna. Sydämenlyönti pitää kuulua ja tuntua juuri oikealla tavalla.
Selällään lyönnit tuntuvat liian voimakkaina.
– Usein käännyn kyljelleni ja kuulostelen sykkeen kaulalta. Se auttaa ja saan nukutuksi, Anttila kuvaa.
Monet Anttilan pakkoajatukset liittyvät sairaudenpelkoon. Taannoin Anttila piti töissä turvakenkiä päivän ja kun illalla jalkoja pakotti, hän oli varma veritulpasta. Ajatuksesta ei päässyt yli. Google ja tekoäly olivat kovassa käytössä.
– Mutta tietoa ei saisi hakea, vaan pitäisi opetella olemaan siinä epätietoisuudessa. Se on paljon helpommin sanottu kuin tehty, Anttila kertoo.
Helsinkiläislähtöisen Anttilan OCD alkoi nostaa päätään ala-asteella, ehkä neljännellä tai viidennellä luokalla. Ensin tulivat teot.
– En tietenkään ymmärtänyt silloin, mistä oli kyse. Luulin, että kaikki ajattelevat samalla tavalla ja tekevät samanlaisia juttuja.
Jos vaikka maassa oli erivärisiä laattoja, Anttilan piti osua tietynvärisiin tietyllä tavalla. Jossain vaiheessa hän nyki hiuksiaan päästään niin, että lopulta päähän tuli kalju kohta.
Vanhemmatkin huomasivat sen, mutta eivät tehneet asialle mitään.
– Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli vähän outoa, Anttila pohtii.
Pakko-oireinen häiriö (OCD)
Tulee englanninkielisistä sanoista obsessive-compulsive disorder.
Psykiatrinen häiriö, joka ilmenee pakkoajatuksina ja -toimintoina.
Pakkotoiminnot voivat olla esimerkiksi toistuvaa käsienpesua tai tavaroiden järjestelyä.
Pakkoajatukset ovat epämiellyttäviä ajatuksia, joita ei voi lakata ajattelemasta. Tyypillisiä ajatuksia ovat taudin saamisen pelko tai toisten satuttaminen.
Pakko-oireiseksi potilas määritellään silloin, kun pakonomaisiin ajatuksiin tai toimintoihin menee aikaa yli kaksi tuntia päivässä.
Luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin.
Tutkimusten mukaan ilmenee jopa noin 1–3 prosentilla väestöstä.
Oulun seudulla toimii tourette- ja OCD -vertaistukiryhmä, yhteyden saa sähköpostitse ocdoulu@gmail.com.
Murrosiässä päähän alkoi ilmaantua ajatuksia, joita oli vaikea hyväksyä. Ne saattoivat liittyä seksuaalisuuteen tai väkivaltaan.
Isän kanssa halkohommissa päähän saattoi tulla ajatus, että entä jos löisi isää kirveellä. Ajatus pelästytti.
– En tietenkään olisi tehnyt niin, mutta se jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Rupesin miettimään, olenko minä sellainen ihminen, joka voisi tehdä sellaista. Ne ajatukset jäivät todella vaivaamaan, Anttila kuvaa.
Usein OCD:hen liittyvät pakkoajatukset ovat hyvin ahdistavia ja liittyvät itselle tärkeisiin asioihin. Myöhemmin Anttila on oivaltanut, että ihminen, joka on oikeasti vaarallinen, ei ahdistu sellaisista ajatuksista.
– OCD-ihminen taas nimenomaan kauhistuu niitä, koska ne ovat vastoin hänen arvojaan, Anttila sanoo.
Lukioaikoina mukaan alkoi hiipiä yleistä ahdistusta ja fyysisiä oireita. Erään kavereiden kanssa tehdyn ryyppyreissun jälkeen hänelle tuli voimakkaita vatsavaivoja ja refluksia.
Ajatuksista kehkeytyi noidankehä.
– Aloin tutkia omaa kehoa ja sen oireita koko ajan. Kun vatsa oli kipeä, olin varma, että kyse on jostain vakavasta, kuten syövästä. Se oli todella vahva tunne, vaikka tiesin järjellä, ettei se ole totta.
Meni pitkään ennen kuin Anttila puhui ajatuksistaan kenellekään. Lopulta noin 18-vuotiaana hän avasi suunsa ja kertoi vanhemmilleen. Suhtautuminen oli ymmärtäväistä.
Vanhemmat auttoivat ja Anttila aloitti Kelan tukeman, kolmen vuoden terapian.
Terapeutti oli erinomainen ja hänellä oli kokemusta OCD:stä. Hän laittoi Anttilan konkreettisesti työstämään asioita ja puski nuoren miehen usein myös epämukavuusalueille. Se auttoi.
Vuonna 2018 Anttila muutti Ouluun opiskelemaan ensin tieto- ja viestintätekniikkaa, sitten konetekniikkaa.
Kiireinen pääkaupunki ei oikeastaan koskaan ollut tuntunut omalta paikalta. Veli oli muuttanut jo aiemmin Ouluun opiskelemaan, mikä madalsi muuttokynnystä.
Pohjoisessa asiantuntevaa apua on ollut vaikeampi löytää. Anttila hakeutui hoitoon Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) kautta.
YTHS:n kautta pääsi nopeasti puhumaan yleisluontoisesti, mutta hyväksyntää vaativaan lääkinnälliseen kuntoutukseen piti odottaa vuosi. Sinä aikana Anttila sai listan terapeutteja, joihin piti ottaa itse yhteyttä.
Niiden joukossa ei ollut erityisosaamista OCD:stä.
– Vuoden aikana minulla alkoi onneksi parempi kausi, ja päätin, etten mene kenellekään, Anttila kertaa.
Hyvän jakson jälkeen oireet pahenivat jälleen pari vuotta sitten ja Anttila käy jälleen terapiassa. Tilanteen laukaisi Vastaamon tietomurto. Anttila oli yksi uhreista.
OCD:stä huolimatta Anttila elää varsin normaalia nuoren miehen elämää.
Hän työskentelee konsultointifirmassa vesihuoltoinsinöörinä, harrastaa rantalentopalloa ja kitaransoittoa. Kun tekee itselle mieluisia asioita ja ajatukset ovat kiinni muualla, pakkoajatukset pysyvät helpommin kurissa.
Oireiden vaikeus vaihtelee kausittain. Stressi laukaisee oireita, joten loma-aikoina on aina vähän helpompaa. Myös liikunta ja laadukas ravinto auttavat.
Moni syö OCD:hen lääkkeitä. Anttila ottaa pienen annoksen rauhoittavaa vain tarvittaessa. Ehkä kerran tai pari kuukaudessa, jos tuntuu, että jostain tilanteesta ei pääse muuten yli.
Omaa mieltään voi rauhoittaa myös mindfulness-tyyppisillä harjoitteilla, mutta sellaista Anttila ei koe omakseen.
– En osaa pysähtyä hengittelemään ja keskittymään siihen hetkeen. Ehkä olen enemmän sellainen ihminen, että minun pitää tehdä jotain aktiivista, hän sanoo.
Suurin apu on ollut terapiasta. Siellä Anttila on oppinut ymmärtämään itseään ja oireitaan. Hän on saanut työkaluja käsitellä asioita. Myös aika on auttanut.
– Kun alkaa huomata, että jotkin samat oireet toistuvat ja menevät sitten ohi, niihin oppii suhtautumaan rauhallisemmin.
Anttila on myös itseopiskellut asioita. OCD:stä on kirjoitettu suomenkielistä kirjallisuutta, joissa on mukana konkreettisia esimerkkejä ja harjoituksia.
Anttilan mukaan OCD saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta ei loppujen lopuksi ole mahdoton asia ymmärtää tai hoitaa.
Anttila toivoisi, että OCD tunnettaisiin nykyistä paremmin. Sitä ei aina tunnisteta edes terveydenhuollossa, vaan diagnoosi sotkeutuu muiden ahdistuneisuushäiriöiden alle. Maahan tarvittaisiin lisää asiaa ymmärtäviä terapeutteja.
– Niitä on ihan liian vähän ja moni joutuu etsimään apua pitkään. Välttämättä ei edes löydy ammattilaista, joka oikeasti tietäisi, miten tätä hoidetaan.
Ihmissuhteisiin OCD on vaikuttanut niin, että Anttila harvoin lupaa kenellekään etukäteen mitään. Kun kaverit ehdottavat jotain tekemistä tietylle päivälle, Anttila vastaa ehkä.
– Tuntuu vaikealta luvata, koska ei tiedä, millainen olo silloin on. Ehkä tarkoittaa käytännössä todennäköisesti kyllä, mutta en halua luvata liikaa.
Treffaillessa Anttila ei ole heti ensimmäisillä tapaamisilla ottanut asiaa puheeksi. Ehkä kuukauden tai kahden päästä, jos tapailu on jatkanut.
Suhtautuminen on ollut lähes poikkeuksetta ymmärtäväistä.
– Erityisesti edellisestä suhteesta jäi mieleen yksi asia. Toinen osapuoli sanoi, että “en ehkä ymmärrä sinua täysin, mutta hyväksyn sinut sellaisena kuin olet.” Se oli tosi hienosti sanottu, Anttila kertoo.
Viimeiset pari vuotta Anttila on pyörittänyt OCD-yhdistyksen Oulun seudun vertaistukiryhmää. Toiminta oli ollut hetken tauolla edellisen vetäjän lopettaessa, joten Anttila päätti ottaa asian hoitaakseen.
Vertaisten kanssa puhuminen antaa paljon. Jokainen tapaus on omanlaisena, mutta myös yhteisiä piirteitä löytyy, kuten täydellisyyden tarve ja halu kontrolloida asioita.
Ryhmä kokoontuu kerran kuukaudessa ja keskustelu on vapaata. Varsinaista ikärajaa ei ole, mutta yleinen käytäntö on, että mukaan otetaan osallistujia lukioikäisistä ylöspäin asioiden arkaluontoisuuden takia.
– Jos paikalla on nuorempia osallistujia, olemme vähän varovaisempia herkimpien aiheiden, kuten seksuaalisuuteen liittyvien asioiden kanssa, mutta muuten jokainen saa puhua omista kokemuksistaan niin paljon kuin haluaa.
Ryhmässä vaalitaan luottamuksen ilmapiiriä. Puhutut asiat jäävät ryhmään. Usein mukana on myös huumoria.
– Emme ota itseämme liian vakavasti, Anttila kuvaa.
Samaan hengenvetoon Anttila huomauttaa, että vakavimmillaan OCD vaikeuttaa elämää niin, ettei normaali työssäkäynti tai opiskelu onnistu. Silloin ei välttämättä naurata ihan samalla tavalla.
Siksi hän toivookin, että asiasta tietämättömät eivät vitsailisi sairaudella.
– Moni sanoo vitsillä, että “olen niin OCD, kun tykkään järjestellä”, mutta joillekin tämä on oikeasti todella vaikea sairaus.
Anttilalla itsellään on paljon kavereita, jotka eivät tiedä hänen diagnoosista. Lähinnä asia on tullut ilmi, jos toinen on kertonut omista haasteistaan.
– Silloin olen sanonut, että minullakin on tämmöistä, ja että ymmärrän hyvin, mitä toinen käy läpi. Kaikilla on jotain, eikä ketään pidä tuomita, Anttila päättää.