Ei ole koskaan helppoa olla eri mieltä silloin, kun muut ympärillä pyörittelevät silmiään, hymähtelevät ivallisesti ja sulkevat mielipiteiden tähden ulkopuolelle. Ihminen sulautuu helposti ympäristöönsä ja menee joukon mukana kysymättä itseltään, mitä yksilönä oikeasti ajattelee.
Kun talossa soivat palosireenit, ihminen jonottaa ulos tismalleen siitä samasta ovesta kuin muutkin, vaikka vieressä olisi viisi muutakin ovea, koska siitä muutkin menevät, koska siitä ovesta on aina totuttu kulkemaan. Edes palosireenien kaiku ei ravistele väkeä miettimään ja toimimaan toisin.
Alkusyksystä arviolta 11 000 suomalaista marssi ”rasistista hallitusta” vastaan. Rasistista mitä? Olivatko he ihan tosissaan?
Huonot vitsit, pesukarhukravatti ja internetin syövereistä kaivetut kommentit blogin vieraskirjasta olivat nousseet yhtäkkiä todisteiksi hallituksen ja ministereiden äärioikeistokytköksistä ja suoranaisesta ihmisvihasta. Ja sitten marssittiin - koska muutkin marssivat. Kukaan ei pysähtynyt miettimään, onko pesukarhu oikeasti mikään natsisymboli tai mitä ja miksi ministeri ennen politiikkaan lähtemistä kirjoitti - 15 vuotta sitten.
Mediassa ja erityisesti sosiaalisen median kaatopaikalla eli Twitterissä, nykyisessä X:ssä, tällaiseksi ”yhdeksi totuudeksi” muodostuu tarpeettoman herkästi pienen ryhmittymän näkemykset. Porukka, joka saa äänensä kuuluviin, hallitsee yhtäkkiä mielipideilmastoa.
Somen älämölö ei kuitenkaan kerro kansan syvien rivien näkemyksistä yhtään mitään. Hyvänä esimerkkinä on metsästys, joka saa säännöllisin väliajoin tämän pienen ryhmittymän suunniltaan. He eivät tietenkään halua ymmärtää ihmisiä, jotka metsästävät - he haluavat yksinkertaisesti kieltää metsästyksen.
Nämä ihmiset eivät myöskään välitä siitä, onko heidän propagandansa lihansyöntiin, metsästykseen, metsänhoitoon tai maatalouteen liittyen totuudenmukaista. Ellei väitteiden edessä pysähdy miettimään, mitä mieltä itse kyseisistä asioista on, saattaa ottaa helposti puhuttelevat kuvat ja tekstit karhunpennuista ja linnunpoikasista täytenä totena.
Kun julkaisin kuvan karhujahdista, sosiaalisen median kanavani räjähtivät asiattomasta palautteesta. Ihmiset keskittyivät haukkumaan ulkonäköäni sekä toivomaan minulle ja lapselleni kamalia asioita. Samaan aikaan metsästäjät lähettivät yksityisviestejä, joissa kertoivat lopettaneensa saaliskuvien julkaisemisen juuri mielensäpahoittamisen ilmapiirin vuoksi. Karhukohun myötä he kuitenkin päättivät palata takaisin aikaan, jolloin saaliista otetut kuvat vielä julkaistiin.
Jo ammoisina aikoina saaliskertomuksia maalattiin kallioihin, ja saaliskuvat ovat vanhinta tarinankerrontaa, mitä maastamme löytyy. Se on aina ollut osa saaliin kunnioitusta.
En ole itse koskaan epäröinyt kulkea vastavirtaan, mutta on myönnettävä, että eihän se aina ole helppoa ollut. Kannustankin metsästäjiä olemaan ylpeitä harrastuksestaan ja elämäntavastaan: ei anneta äänekkään vähemmistön määritellä sitä, mikä on sopivaa ja mikä ei.
Vaikenemalla ja massan mukana kulkemalla luovutamme valtaa ihmisille, jotka eivät koskaan haluakaan ymmärtää asioita meidän näkökulmastamme.
Samalla tavoin kannustan jokaista olemaan ylpeä omista mielipiteistään sekä arvoistaan, ja pitämään niistä kiinni. Vuoropuhelua on tärkeää käydä, mutta vastapuolen ollessa täysin haluton ymmärtämään näkökantojasi, älä anna hänen jyrätä ylitsesi, äläkä anna sen vaikuttaa omaan toimintaasi.
Uskalla olla sinä, sillä takaan, ettet ole ajatustesi kanssa yksin.