Olin viime viikonloppuna sukulaismiehen hautajaisissa. Hän nukkui pois 93 vuoden iässä. Viimeisiä päiviään lukuun ottamatta hän sai asua kotonaan, kiitos rakastavan vaimonsa.
Hautajaisissa mietin näitä kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä: tätejäni, setääni, serkkujani, lasteni pikkuserkkuja ja heidän lapsiaan, äitini serkkuja, vainajan naapureita, ystäviä ja entisiä työtovereita. Sitä kudelmaa, joka yhdisti meidät toisiimme ja häneen, jota nyt olimme saattamassa viimeiselle matkalle.
Olen huono pitämään sukulaisiini yhteyttä. Small talk sujuu minulta kehnosti livenä, vielä kehnommin puhelimessa. Joidenkin sukulaisteni elämään saatan tehdä pienen kurkistuksen Facebookissa. Toisen käden tietoja heidän vaiheistaan kantautuu korviini silloin tällöin.
Erään muutama vuosi sitten "kummitädikseni" ryhtyneen yhdeksänkymppisen kanssa soittelemme harvakseltaan. Hän halusi ottaa minut huomaansa muutama vuosi sitten, vaikka hänellä on omia lapsia ja lastenlapsia riittämiin. Hän kertoi aikoinaan pettyneensä, kun häntä ei puolisonsa kanssa pyydettykään kummikseni. Ilomielin suostuin tähän diiliin.
Onpa suvussa muitakin jäseniä, joita sedät ja tädit ovat aikuisiällä "adoptoineet" perheeseensä. Kauniita tarinoita huolenpidosta ja välittämisestä riittäisi vaikka kuinka.
Kanssakäyminen näiden kotipitäjässäni ja sen lähialueella asuvien sisarusten, serkkujen ja pikkuserkkujen kesken on ollut tiivistä. Lasten harrastusvälineet vaihtavat omistajaa perheestä toiseen, soitonopettajia löytyy lähisuvusta, samoin nurmikonleikkaajia ja kukkienkastelijoita. Isosedältä ostettu auto saattaa kulkea pikkuserkusten kesken aina sen mukaan, kun joku heistä saa ajokortin.
Eivät he lue toistensa kuulumisia Facebookista. He tietävät ne muutenkin.
Ennen näitä hautajaisia muistimme sisarusteni kanssa erästä toista edesmennyttä sukulaista. Sukupuuta katsomalla hän ei ollut ihan lähisukua, mutta arkikokemus oli toinen. Yhteydenpito sukujen välillä oli ollut tiivistä jo isovanhempiemme aikana.
Vaikka toisen sukuhaaran rippilapsi ei jaakaan enää kovin montaa samalaista genominpätkää meidän kanssamme, häntäkin oli muistettava. Sukulainen on aina sukulainen.
Hautajaisten jälkeen pikkuserkku kävi auttamassa muutamassa visaisessa asiassa. Hän on lukemattomin sidoksin kytköksissä meidän talon väkeen – kuten hänen vanhempansa ja isovanhempansakin ovat ja olivat.
Pienessä kyläyhteisössä yhteydet tiedetään vähintään kolmansiin serkkuihin saakka. Kerran poikani ihmetteli kotikylällä ajellessamme, kuka vastaan tullut ja kättä nostanut mies oli. ”Ei aavistustakaan, mutta ihan varmasti sukua”, vastasin hänelle.
Oli voimaannuttavaa kokoontua yhteen. Heikot sidokset sukuun ja omaan väkeen vahvistuivat, ainakin hieman.
Hautajaiset olivat kauniit ja poismenneen näköiset. Saattoväki muisteli hänen musiikkiaan, huumoriaan, hyväntahtoisuuttaan, sivistyneisyyttään ja monipuolisuuttaan. Oli paljon itkua ja paljon naurua.
Lopuksi lauloimme ehkä sen kaikkein kauneimman ja lohdullisimman virren numero 600. Tänä päivänä virsi tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan.
Mietin: Ehkä hyvyyden voima on löydettävissä myös tässä ajassa. Toisistamme.
Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.
Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.
Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.
P.S. Kannattaa tarkistaa virren historia. Sieltä ehkä selviää, miksi sanat tuntuvat niin ajankohtaisilta.