Armas Isak Emanuel Heikka syntyi vappupäivänä 1891 ratavartija Isak ja Josefina Heikan seitsemäntenä lapsena.
Hänen kohtalonsa oli traaginen. Liminkalaismies teloitettiin ampumalla 3. huhtikuuta 1938 Karhumäessä Neuvostoliitossa. Teloittamisen syyksi ilmoitettiin pykälä 58/10: ”Propaganda tai agitaatio, jotka sisältävät yllytyksen neuvostovallan kumoamiseen, käskyttämiseen tai heikentämiseen...” .
Heikka oli yksi Stalinin vainojen tuhansista suomalaisuhreista.
Isak Heikka oli valistunut ja sosialistisen maailmankatsomuksen jo nuorena omaksunut mies. Olihan hänen isänsä Limingan työnväenyhdistyksen perustajajäseniä. Heikka työskenteli Valtion Rautateiden palveluksessa, aluksi asemamiehenä Limingassa, sen jälkeen Kemin asemalla sekä vuodet 1914-18 pakkamestarina Tornion asemalla.
Vuonna 1918 Heikka oli Tornion järjestyskaartin johtokunnassa ja työväenneuvostossa. Kansalaissotaan hän ei osallistunut, vaan pakeni sotatoimia Ruotsiin, missä viranomaiset pidättivät hänet.
Heikka joutui Morajärvellä Kalixin lähellä sijaitsevalle karanteenileirille. Hän kirjoitti sieltä Josefina-äidilleen ja Aili-siskolleen kirjeitä, joissa kuvaili leirin olosuhteita.
”Olen voinut hyvin täällä. Ruoka on tavallista. Tupakka on riittänyt. Kahvia juon kolmasti päivässä. ---- Wappukin on nyt lähellä. Silloin täytän 27 vuotta. Eipä nyt iloittane syntymäpäivänäni.”
Kirje oli päivätty 21. huhtikuuta 1918. Hän kertoo läheisilleen, miten hänen omatuntonsa on velvoittanut häntä tekemään kaikkensa vähempiosaisten hyväksi.
Helatorstaiksi 1918 päivätyssä kirjeessään hän on suruissaan liminkalaisen Sven Weikko Kanniaisen kuolemasta.
”Kalevasta sain nähdä hänen kuolleen Tampereella saamistaan haavoista. --- Olin Helsingissä silloin, kun Weikko lähti Saksaan.... liian kalliin uhrin Liminka menetti Tampereessa! Ei kuulu enää Weikon laaja lauluääni! Kaatunut on ”Aatulan” sankari!”
3. syyskuussa 1918 hän kertoo, että 43 suomalaista on lähtenyt kotimaahan. Heikka katsoi edullisemmaksi jäädä vielä Morajärvelle. Hän sairasti syyskuussa 1918 espanjantaudin. Saman sairauden koki Värminkoskella asuva Annu-sisko.
26. marraskuuta 1918 Iikka Heikka kirjoittaa:
”Kovan taistelun olen taistellut. Päätökseni olen tehnyt. Tänä yönä lähden kohti tuntematonta. Jää hyvästi äiti rakas. Pyydän, älä sure. Joskus palaan ja jos kuolen, niin anteeksi kaikki. Hyvästi äiti armas, hyvästi isä, siskot ja veljet!!! Muista rukouksissasi poikaasi. Elämäni uhraan köyhälistön asialle.”
Ilmeisesti hän pelkäsi tulevansa rangaistuksi punakapinallisena. Aiemmin Heikka oli nimittäin kirjoittanut pahvinpalaselle hätäisen sanoman kotiväelleen. Sen mukaan häntä oltiin muiden mukana viemässä teloitettavaksi. Tapauksen yksityiskohdista ei ole tietoa.
Iikka Heikka tuotiin Morajärveltä Helsinkiin 1. joulukuuta 1918. Etsivän Keskuspoliisin pöytäkirjan mukaan Heikka vapautettiin 18. joulukuuta 1918, koska hän ei ollut punakaartin jäsen eikä osallistunut sen toimintaan.
Vuodesta 1920 lähtien Isak Heikka oli Suomen Sosialidemokraattisen puolueen jäsen ja toimi Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen Oulun läänin pohjoisen vaalipiirin piirisihteerinä.
Hän muutti Alatorniosta Kemiin vuonna 1922.
Etsivä Keskuspoliisi pidätti Heikan useita kertoja. Huhtikuussa 1923 hän joutui tutkintavankeuteen Turun lääninvankilaan. Lokakuussa hän raportoi kotiväelleen: ”Juttuni on nyt kaikki päättyneet, viimeinenkin oli esillä juuri toisella viikolla. Nyt odottelen vain päätöstä, oikeammin tuomiota. --- Mutta tuleehan tuomiosta aina viimeinenkin päivä, jolloin taas pääsee jatkamaan työtä sorrettujen hyväksi. Itse asiassa olen onnellinen siitä, että saan uhrata aikaani vankilassa ja kärsiä köyhien ja sorrettujen puolesta.”
Helmikuussa 1924 Turun korkein oikeus tuomitsi hänet puoleksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen. Toukokuussa 1924 Turun hovioikeus tuomitsi hänet menettämään kansalaisluottamuksen viideksi vuodeksi. Tuomiot langetettiin Heikan pitämien puheiden lisäksi siksi, että hän oli osallistunut kesällä 1921 Suomen Kommunistisen Puolueen neljänteen puoluekokoukseen Pietarissa.
Huhtikuussa 1924 Heikka siirrettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Hän kirjoittaa Annu-siskolleen ja valittelee, etteivät veljet pidä häneen tarpeeksi yhteyttä. Heikan tuomiolla oli nimittäin vaikutuksia myös muihin perheenjäseniin. Veli Alart Heikka menetti virkansa Valtion Rautateiden palveluksessa vuonna 1920 veljensä poliittisten näkemyksien vuoksi. Perhe eli köyhyydessä ja joutui myymään astiastonsa ja huonekalunsa tullakseen toimeen. Vuonna 1925 Alart Heikka otettiin takaisin rautateiden palvelukseen, ja hänelle maksettiin saamatta jäänyt neljän vuoden palkka.
Iikka Heikka vapautui vankilasta kesällä 1925. Hän sai pestin Pohjolan ammatillisen piirijärjestön sihteerinä ja Pohjan Kansa -lehden asiamiehenä.
Heikka meni naimisiin kemiläisen Ester Eleonora Svärdin kanssa vuonna 1927. Pari vuotta myöhemmin hänestä tuli Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja.
Suomea ”kommunistiuhasta puhdistanut” Lapuan liike vaikutti myös Limingassa. Sen sai kokea Iikka Heikkakin, jonka Lapuan liikkeen johto ”etsintäkuulutti”.
16. kesäkuuta 1930 Heikka oli matkalla Karihaaraan järjestelemään lakkoja, kun hänet siepattiin junasta Ylivieskassa. Muiluttajat veivät hänet autolla Oulun ja Kajaanin teiden risteykseen. Siellä Heikan vastaanotti iisalmelainen opettaja Santeri Sahlström, joka oli ollut organisoimassa etappitietä Ylivieskasta itärajalle Iisalmen, Rautavaaran ja Nurmeksen kautta.
Heikka kertoi peloissaan kyyditsijöille, että katuu toimintaansa ja olisi lähtenyt aikoinaan jääkäriksi ilman erästä ikävää sattumusta. Heikka vietiin Kivivaaran raja-asemalle ja pakotettiin kävelemään Repolaan. Tapauksesta uutisoitiin useissa suomalaislehdissä.
Neuvostoliitossa Heikka sai elämänsä järjestettyä ja työskenteli eri tehtävissä. Vuonna 1930 Vapaa Työ -lehti kertoi hänen saaneen viran Nastolasta ja tutkivan Uhtualta Neuvostoliittoon paenneiden suomalaisten kommunistien ”kelpoisuutta”. Hän oli Venäjän kommunistisen puolueen (bolshevikit) jäsen. Jo seuraavana vuonna hän oli Karjalan ammattiliittoneuvoston johtohenkilöitä Petroskoissa.
Myös Ester-vaimo tuli miehensä perässä Neuvostoliittoon.
Vuodesta 1931 alkaen Heikka toimi Petroskoissa radioaseman johtajana ja kuuluttajana. Hän kirjoitti Suomeen useita kirjeitä vuosien 1931-37 välisenä aikana. Kirjeissään hän kehui naapurimaan oloja. Aika kuluu niin keveästi talonpoikien ja työläisten hallitsemassa maassa, että entisen isänmaan muistot haihtuvat väkisinkin. Vanha isä on kyllä mielessä kirjeessä, joka on postitettu vuonna 1931.
”Minulla on täällä oikein mukava ja helppo työpaikka. Muudan tunti päivässä, ja siinä kaikki. Täällä tehdään työtä aina 4 päivää viikossa ja viides on lepopäivä. Se ei johdu työn vähyydestä, vaan siitä, että työläiset saa nauttia useammin levosta ja työt ovat jatkuvasti käynnissä. ---- Onhan meitä liminkalaisia täällä useita, joten aivan lapsuus- ja koulutovereita saa nähdä jokainen päivää. ---- Niin että sentään hengissä heittivät rajan yli. Mutta sekin oli vain sattuma. Toisinkin olisi voinut käydä, kuten nyt jo paljastuneet jutut kyyditysajoilta osoittavat.”
Syksyllä 1934 Heikka erotettiin radioasemalta kantelun vuoksi. Tämän jälkeen hän siirtyi Petroskoin Punainen Karjala -lehden toimittajaksi ja urheilulehti Punavartion sihteeriksi.
Marraskuussa 1934 postittamassaan kirjeessä Heikka toteaa, ettei ole kirjoittanut Suomeen vuosiin ”saamattomuutensa” takia.
”Viime kevättalvella olin lepokodissa. --- Sain sen palkaksi työpaikaltani. Täällä on tapana aina palkita parhaat työntekijät joko rahapalkinnoilla tai lepokotipaikoilla. Näin täällä, mutta toisin on siellä.”
Tammikuussa 1935 Heikka kirjoittaa isälleen, että sekä hänellä että Ester-vaimolla on ollut ”pientä sairautta”, ja he ovat olleet sairaalahoidossakin. Elintarvikekortit on kuitenkin poistettu ja kaikkea on saatavilla vapaasti kaupoista.
Vuonna 1936 Isak Heikka syrjäytettiin Venäjän kommunistisesta puolueesta ja vuonna 1937 urheilulehti Punavartiosta. Hän eli Petroskoissa jonkin aikaa toimettomana. Vielä syyskuussa 1937 hänen tiedettiin työskennelleen kuorma-auton apumiehenä ja sahalla.
Heinäkuussa 1937 Venäjän kommunistisen puolueen asettama toimikunta antoi määräyksen joukkorankaisutoimenpiteiden käynnistämisestä ”luokkavieraan aineksen” ja vakoilutoiminnasta epäiltyjen kohdalla.
Ester-vaimon kirje Iikan isälle elokuussa 1937 onkin sävyltään epätoivoinen. Hän pahoittelee, ettei Iikka ole kirjoittanut isälleen ainakaan kolmeen vuoteen. Olot ovat huonot ja kaikesta on puutetta. Esterin Kemissä asuva äitikin aikoo lähettää heille paketin.
”Ajattelen, että äitini lähetyksen yhteydessä voisitte Aalan (=Alart) kanssa panna vähän villaista. Esimerkiksi siellä maalla kudottuja sukkia – vaikka käytetyitäkin pari paria ja lapaset sekä maalla neulotut nahkakinttaat.”
Tämä oli viimeinen kirje, joka Heikan perheeltä tuli.
Isak Heikka vangittiin 24. tammikuuta vuonna 1938. Hänet tuomittiin ammuttavaksi 23. maaliskuuta 1938. Heikan viimeinen leposija on Karhumäen lähellä Sandarmohin joukkohaudassa 762 muun tunnetun suomalaisuhrin joukossa.
Armas Isak Emanuel Heikan maine palautettiin 16. heinäkuuta 1955. Ester Heikan kohtalosta ei ole tietoa.
Lähteet: Heikan sukua. Sukukirja, toim. Outi Helama-Pietilä, Matti Korhonen: Liminkalaisia sodassa (2011), Kirsi Järvenpää ja Jorma Keinänen: Rakensimme vankan kivijalan. Limingan työväen toimintaa 100 vuotta (2002), Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vain. Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun (2001). Juha Siltala: Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (1985), Reijo Perälä: Lapuan liike ja sanan mahti (1998). Http://uhreja.onego.ru, https://kansallisbiografia.fi
Vuosien 1917 ja talvisodan välisenä aikana Neuvostoliittoon meni 20 000 – 30 000 suomalaista. Josif Stalinin käynnistämissä vainoissa heitä ammuttiin useita tuhansia.
Venäjän kommunistisen puolueen järjestelytoimikunta oli hyväksynyt vuonna 1925 päätöksen suomalaisloikkarien tarkistamisen tiukentamisesta. Tätä varten perustettiin erityinen komitea. Joukkorankaisutoimenpiteet käynnistyivät heinäkuussa 1937, jolloin jokainen tasavalta sai oman kiintiönsä sille, minkä verran ”kulakkeja ja muuta neuvostovastaista ainesta” on tuomittava ammuttavaksi ja minkä verran leireille.
Itärajan yli muilutetuista liminkalaisista teloitetuksi joutuivat Heikan lisäksi myös Aappo Kokko ja Antti Ranta.
Kesällä 1930 Suomessa tehtiin 254 kyyditystä tai sen yritystä, joista 36 tapahtui Oulun alueella. Kaikkia yrityksiä ei ole kirjattu ylös.
Liminkalaisten kyydityksiä organisoi liminkalaislähtöinen, mutta Oulussa asuva Isak Kaitera, joka oli Lapuan liikkeen valtuuskunnan jäsen.
Limingan kyydityksistä käytiin myös oikeutta. Syytettyjen penkillä istui 44 miestä, joista suurin osa oli liminkalaisia.
Ketään heistä ei tuomittu.
