Ovet ovat auki, joten Edwin Myllykoski käyttää tilaisuuden hyväkseen. Hän kelaa vauhdilla sisään Sarasuon koulun liikuntasaliin ja kurvaa tyylikkäästi oikeaan laitaan.
12-vuotias liminkalainen on välittömästi valmis aloittamaan jokaviikkoisen urheilutuntinsa, mutta valmentaja Tuomo Himanka haluaa varmistaa yhden asian. Himanka kelaa Myllykosken viereen ja esittää sopivalla huumorilla ryyditetyn kysymyksen.
– Edwin, joko olet toipunut meidän edellisen kerran pingismatsista?
Myllykosken ei tarvitse menneitä muistella, sillä tämän torstain alkuverryttelynä pelataan hänen lempilajiaan koripalloa. Nyt saadaan aikaan kaksi vastaan kolme -jaot: mukana pelissä ovat myös Edwinin isä Jeremia Myllykoski, pikkuveli Alvar Myllykoski sekä liikuntaryhmän avustaja Krista Isokääntä.
Valmentaja ja valmennettava liikkuvat pyörätuolilla niin sujuvasti, että kolmella seisoviltaan pelaavalla on täysi työ pysyä heidän vauhdissaan. Kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen hikitakuu on täytetty.
Normaalisti Myllykosken lisäksi paikalla olisi myös 13-vuotias Nooa Heikkilä, mutta hän on tällä kertaa joutunut jäämään pois.
Ryhmä on siis pieni mutta innokas. Myllykoski ja Heikkilä ovat olleet mukana alusta eli vuodesta 2020 asti.
– Lajikokeilut alkoivat Ouluhallissa. Aluksi tätä markkinoitiin kelausryhmänä, mutta aika nopeasti muutuimme monilajiryhmäksi. Ryhmään voisi tulla eri vammaluokista, mutta meillä on todellinen haaste harrastajien löytämisessä, Himanka taustoittaa.
Tunnin rakenne on samanlainen kuin se olisi vammattomillakin lapsilla. Ero on siinä, että suurin osa liikkumisesta, liikkeistä ja tehtävistä vaatii soveltamista ja avustamista. Himanka huomauttaa, että ryhmä ei ole pelkästään pyörätuoliliikkujille vaan siihen voi tulla mukaan myös muulla rajoitteella.
Edwin Myllykoski on kyllä sinnikäs kaveri. Kun hän vetää voimaharjoituksessa renkaiden avulla yläkroppaansa kattoa kohti, tehtävä ei ole helppo: veto, pito ja puhallus, vaikka hänellä ei ole alaraajoissa tuntoa.
– Nyt alkaa löytyä kunnon irvistys. Sinullahan on vielä väriä kasvoissa, vieläkö menee yksi, isä kannustaa.
Huumoria löytyy pojaltakin. Sählypelin alkaessa valmentaja saa oman osansa.
– Ei kuteja vaan huteja, Edwin arvioi Himangan mailataitoja.
Maaleja tehdään ja maaleja päästetään, mutta olennaisinta on liikunnan riemu.
Edwin Myllykoski on ollut pyörätuolissa alle kaksivuotiaasta lähtien.
– Ehkä muistan jostain viisivuotiaasta lähtien, minkälaista tämä on ollut. Kaatumisia on tullut myös. Nyt menee ihan sutjakasti, hän kertoo.
Sutjakasti sujuu myös haastattelu. Liminganlahden koulun kuudesluokkalainen pystyy hyvin kertomaan, mitä hänelle merkitsee jokaviikkoinen urheilutunti.
– Minun mielestäni täällä on hauskaa. Täällä on kavereita, ja sitten täällä saa tehdä ihan mitä huvittaa, tai no ei ihan mitä huvittaa, mutta saa testata kaikkia mieluisia lajeja.
Oulun Pyrinnön soveltavan liikunnan ryhmä on yleensä Sarasuon koulun salissa, mutta myös muualla kuten Raatissa tai sitten vaikka harrastamassa ulkona luontoliikuntaa. Himanka, joka itse voitti aikoinaan 100 metrin ratakelauksen nuorten maailmanmestaruuden, vannoo monipuolisen liikunnan nimeen.
Myllykoski on ehtinyt vuosien aikana testata useita lajeja, mutta koripallon viehätys on pysynyt.
– Siinä ei tarvitse hirveästi tehdä kahdella kädellä kuten sählyssä. Koripallossa voi vapaalla kädellä vaihtaa palloa. Koripallon pelaaminen on aina mukavaa, eikä korin tekeminen ole enää niin haastavaa. Ensimmäiset kerrat olivat kyllä kinkkisiä. Sählyssä ei sen sijaan ole tarvinnut kuin mailaa vähän kurottaa.
Toivoisitko, että ryhmä voisi kokoontua useammin ja siinä olisi enemmän porukkaa?
– Se olisi ihan mukavaa. Voisi saada lisää kavereita. Tämä voisi olla kaksi kertaa viikossa esimerkiksi maanantaina ja torstaina.
Myös toinen ryhmäläinen Nooa Heikkilä lähettää erikseen omat terveisensä.
– Treeneissä on mukavaa yhdessä tekemistä. On kiva, kun on monipuolinen harrastus. Urheilu antaa minulle itseluottamusta. Olisi kivaa, että treeneissä kävisi enemmän porukkaa. Harrastan liikuntaa myös muuten. Olen ajatellut käydä kisoissa jossain vaiheessa, hän kertoo.
Myllykoski seurasi paralympialaisista lähinnä ratakelausta, koripalloa ja tennistä. Periaatteessa paraurheilussa kilpaileminen saattaisi joskus kiinnostaakin.
– Haluan tätä liikuntaa, mutta on kilpailukin hauskaa, kun siinä on panos ja voi saavuttaa jotain. En ole vielä ollut missään muussa kuin koulun kilpailuissa.
Himanka luotsaa soveltavan liikunnan ryhmää jo viidettä vuottaan. 20 vuotta sitten hän kiinnostui itse paraurheilusta nähdessään Leo-Pekka Tähden kelaavan voittoihin Ateenan paralympialaisissa.
Nyt lasten innostaminen tapahtuu monipuolisuuden kautta. Himanka muistuttaa, miten pyörätuolissa istuvan arkirasitus painottuu rajalliselle kehon alueelle. He eivät pysty esimerkiksi rytmittämään liikkumisessaan ylävartalo- ja alavartalopäiviä.
– Jos meillä on treenaamisesta lepopäivä, liikumme kuitenkin joka päivä ja nostelemme itseämme eri tasoille. Eihän se ole totaalilepoa, rasitus yläkropalle on aika kova. Lajivalinnassa mikään tutkimus ei tue varhaista erikoistumista. Pohjana täytyy olla monipuolisuus.
Sitä on löytynyt esimerkiksi Ritaharjun liikuntapuistosta, joka sijaitsee korkeahkon nyppylän päällä. Himanka ja valmennettavat ovat saaneet liikuntaa jo pelkästään kelaamalla mäkeä ylös.
– Tällaiset ryhmät ovat esimerkkinä, että pyörätuolilla pystyy tekemään kaikenlaista. Minusta tuntuu, että voimme ryhmänä allekirjoittaa sen, miten meillä kaikilla on täällä tosi mukavaa.
– Mitä jos joku pohtii, uskaltaako tällaiseen tulla mukaan, jos on joku rajoite, Himanka kysyy.
Ytimekkään vastauksen lausuu 12-vuotias Myllykoski.
– Kaikkeen pystyy.