Nuorten kasvavasta kiinnostuksesta uskonnollisuuteen puhutaan paljon. Kysyimme, mitä lakeuden nuoret ajattelevat uskosta ja miten uskonnollisuus näkyy heidän arjessaan.
Haastateltujen henkilöllisyydet ovat toimituksen tiedossa, mutta julkaisemme haastattelut poikkeuksellisesti nimettöminä aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.
Poika, 18:
“Koen itseni aika uskonnolliseksi. En kuulu herätysliikkeisiin tai mihinkään lahkoihin. Olen luterilainen ja uskonnollinen maltillisella tavalla.
Uskonto on minulle mukava ja positiivinen asia – ei ahdistava tai painostava. Arjessa tämä näkyy niin, että pyrin olemaan mahdollisimman hyvä ihminen. Luen Raamattua ja käyn joskus kirkossa. Tavoitteena on lukea koko Raamattu vuoden aikana.
Lapsena ja nuorena kuljin seurakunnan tapahtumissa, uimahallireissuilla ja leireillä, enkä edes tajunnut niitä uskonnollisiksi. Vanhempani ovat jo aika iäkkäitä ja niissä käyminen oli normaalia. Seurakunta on täällä hyvä, siellä ei pakoteta mihinkään, eikä vaadita keneltäkään mitään.
Yläasteella ja lukiossa aloin ymmärtää enemmän uskonnosta. Oli oikeasti yllätys huomata, että luterilaisen kirkon sisälläkin voi olla niin konservatiivisia ihmisiä.
Tiivistelmä
Nuoret kokevat uskonnollisuuden eri tavoin. Vanhoillislestadiolaisuudella on lakeudella vahva rooli, mikä näkyy myös nuorten arjessa.
Uskonto vaikuttaa muun muassa nuorten pukeutumiseen, käytökseen ja vapaa-ajan viettoon.
Uskonnollisuus voi vaikuttaa nuorten kaverisuhteisiin, mutta monet pitävät tärkeänä ystävyyksiä myös eri tavoin uskovien kanssa.
Nuorten keskuudessa on eriytymistä vanhoillislestadiolaisten ja muiden välillä. Nuoret kertovat ikävistä asioista, kuten nimittelyistä ja nyrkkitappeluista.
Nuoret miehet ovat alkaneet kiinnostua uskonnollisuudesta, mikä näkyy muun muassa sosiaalisessa mediassa.
Uskossa olevat nuoret kokevat uskon pääosin positiivisena asiana, joka tuo turvaa ja ohjaa elämänvalintoja.
Uskonnollisuuteen liittyy ennakkoluuloja ja stereotypioita, joita nuoret pitävät harmillisina.
Tiivistelmän teossa on käytetty tekoälyä, mutta sen on tarkistanut toimittaja.
Uskonto vaikuttaa arkisiin päätöksiini. Jos kaveri lainaa minulta pari euroa, en ole välttämättä pyytämässä lainaa takaisin, jos tunnen, että olen antanut jotain vilpittömästi. Uskon, että saan sen hyvän takaisin jossain muodossa.
Lopetin myös päihteiden käytön. Uskonto ei ollut ainoa syy, mutta se vaikutti. Usko on myös auttanut minua kunnioittamaan muita enemmän.
En käytä Jumala -sanaa arjessa helposti, se tuntuu liian henkilökohtaiselta. Minulla on rippiristi, mutta en kanna sitä. En tyrkytä uskoani. Joitain kavereita uskonto ärsyttää tosi paljon, niin ei siitä sitten puhuta.
Täällä on paljon vanhoillislestadiolaisia. Osasta heistä näkee, että heitä on peloteltu Jumalalla. Kaverini alakoululaiselle pikkuveljelle sanottiin, että hän joutuu helvettiin. Se kertoo, että mitä lapsille on opetettu.
Minulla on ollut paljon lestadiolaisia kavereita. En lapsena ymmärtänyt eroa. Muistan ihmetelleeni, miksei kaverilla ollut televisiota. Sain kuulla, että se on "Jumalan pahin vihollinen". Samaan aikaan tuijotettiin tietokoneen ruutua, mikä oli vähän ristiriitaista.
Moni ei tykkää lestadiolaisista sen takia, että he osaavat olla hyvin syrjiviä. En sano, että kaikki ovat. Moni on tosi mukava. Yläasteella tämä johti jopa nyrkkitappeluihin. Silloin minäkin kirosin lestadiolaisia ja sanoin asioita, joita nyt kadun. Saatoin esimerkiksi sanoa, että missä Jumalasi on nyt.
Sen tunnistaa, kuka on lestadiolainen, mutta ei se loppujen lopuksi ole minun asiani, mihin kukin uskoo ja mihin ei.
Tyttöjen ja poikien uskonnollisuudessa on eroja. Tyttöjen uskonnollisuus on hiljaisempaa hengellisyyttä. Oma tyttöystäväni on uskonnollinen, mutta en edes tiennyt, että hän lukee Raamattua ennen kuin asia tuli kerran puheeksi.
Olen huomannut, että nuoret miehet ovat alkaneet herätä uskonnollisuuteen.
Sen takia jotkut luulevat olevansa parempia kuin muut. Raamatussa kuitenkin sanotaan, että "joka ylentää itsensä, se alennetaan". Täällä tapellaan siitä, kuka on oikeassa tai pyhempi. Uskonnolla leuhkiminen on mielestäni ärsyttävää.
Nämä ilmiöt tulevat somesta, esimerkiksi TikTokissa leviää Jeesuksesta videoita, jotka puhuttelevat nuoria. Niissä on vaikuttavaa musiikkia ja efektejä ja Jeesus esitetään kuninkaana.”
Tyttö, 15:
“Koen olevani uskonnollinen ihminen. Olen vanhoillislestadiolainen, ja luulen, että se vaikuttaa asiaan aika paljon.
Kotona opittu kristillinen arvomaailma on ollut normaali osa elämääni pienestä asti, ja sen takia uskonnollisuuden pohtiminen on vähän hankalaa. Ajattelen kuitenkin, että uskonnollisuus sopii minulle kuin nenä päähän.
Luottamus Jumalaan tuo turvaa. Luulen, että usko olisi osa elämääni, vaikken lestadiolainen olisikaan.
Käyn vapaa-ajallani lestadiolaisten tilaisuuksissa, kuten seuroissa ja nuortenilloissa. Käyn kirkossa muutaman kerran vuodessa ja välillä olen ollut musiikkiavustajana jumalanpalveluksissa. Tykkään kirkosta paikkana, siellä tulee aina rauhallinen olo.
Arjessani uskonto ei näy kovin silmiinpistävästi. Suurimpia asioita ovat meikkaamattomuus ja suhteellisen siisti kielenkäyttö.
Olen käyttänyt ristikorua lähes päivittäin viime kesästä asti, jolloin sain sen rippilahjaksi. Sen käyttö on hyvältä tuntuva tapa ja merkki rippikoulun käymisestä. Kun tyhjää ristiä miettii tarkemmin, sillä on lohduttava merkitys: pelastus ja iankaikkinen elämä.
Kun olin pieni, iltarukous luettiin joka ilta yhdessä vanhempien kanssa. Se oli tärkeä rutiini, mutta nykyään iltarukousta ei tule luettua. En rukoile säännöllisesti.
Toisaalta kuuntelen paljon hengellistä musiikkia, virsiä ja Siionin lauluja. Ne ovat tavallaan rukouksia, kun sanoihin keskittyy. Sanat ja musiikki toimivat tunteiden tulkkina: ne lohduttavat vaikeina hetkinä, mutta toisaalta kuvaavat sitä iloa, onnea ja rauhaa, jota usko elämääni tuo.
Suurin osa kavereistani on vanhoillislestadiolaisia. Vapaa-ajalla vietän aikaa lähinnä heidän kanssaan. Puhumme tosi harvoin uskonasioista, mutta on kiva, kun tietää jakavansa saman arvomaailman eikä mitään tekemistä tai tekemättä jättämistä tarvitse selitellä toiselle.
Minulla on ollut aina myös ei-lestadiolaisia kavereita. Koen sen tärkeäksi asiaksi. On ollut hyvä nähdä erilaisia näkemyksiä elämästä ja oppia kunnioittamaan myös niitä, vaikka ne eriävät omastani.
Ajattelen, että nykyajan nuoret suhtautuvat erilaisiin uskontoihin ja vakaumuksiin aika rennosti. Niistä ei tehdä isoa numeroa, eikä ainakaan omassa lähipiirissäni lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten välillä ole ristiriitoja tai muutakaan negatiivista.
Sama uskonto tai vakaumus ei ole kriteeri ystävyydelle. Tärkeintä on muistaa kunnioittaa toisen päätöstä uskoa tai olla uskomatta.”
Poika, 16:
"Oma suhtautuminen uskoon ja uskontoon on hyvin läheinen, sillä kuulun kirkkoon ja olen vanhoillislestadiolainen.
Uskonto näkyy elämässäni joka viikko. Rauhanyhdistyksen järjestämät seurat ja nuorten ovat osa jokaviikkoista rutiinia.
Uskonnollisuuteni näkyy myös arvovalinnoissani, kuten siinä, miten vietän vapaa-aikaani. En esimerkiksi käytä alkoholia tai päihteitä. En käytä kirosanoja.
Koen, että uskontoani kohtaan on hyvin paljon ennakkoluuloja. Jotkut esimerkiksi kuvittelevat, että vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy homoutta tai transsukupuolisuutta. Asia ei kuitenkaan ole näin. Vaikka nuo asiat eivät kuulu uskontooni, hyväksyn silti ihmiset, jotka ovat osa näitä ryhmiä.
Minulle on tärkeää, että elämässäni ja lähipiirissäni on ihmisiä, joille voi puhua uskon asioista ja kysellä asioista, joista en ole itse varma. Minulle tämmöisiä ovat ystäväni, jotka ovat myös vanhoillislestadiolaisia.
On helpompi elää uskossa, kun on ympärillä ihmisiä, joilla on samat arvot ja tavat kuin itsellä.
Uskontoni ja uskontooni kuuluvat nuoret joutuvat usein pilkan kohteeksi esimerkiksi koulussa tai sosiaalisessa mediassa. Muut nuoret näkevät meidät ylimielisinä, vaikka asia ei yleisesti ole näin.
Jos joku vanhoillislestadiolainen esimerkiksi pilkkaa homoseksuaaleja tai transsukupuolisia, on yleistä, että meidät kaikki leimataan stereotypisesti samanlaisiksi. Se on mielestäni hyvin ikävää. Ihmettelen tätä. En ole huomannut, että muiden uskontojen tai ihmisryhmien kohdalla asia menisi samalla tavalla."
Tyttö, 18:
“En koe olevani kovin uskonnollinen. Rippikoulun jälkeen oli aika, että koin uskon vähän voimakkaammin, mutta se meni ohi. Olen kirkkouskovainen, se on kuvaava termi. En rukoile tai pidä ristiä kaulassa.
Ala- ja yläkoulussa tuntui, että uskonto oli isossa roolissa, kun niin moni oli vanhoillislestadiolainen. Meillä ei esimerkiksi koskaan tanssittu liikuntatunneilla, kun varmaan puolet oppilaista olisi jättänyt osallistumatta.
Luokaltani taisi käydä vain yksi ihminen elämänkatsomustiedon tunneilla, mutta ei sitä kummeksuttu tai pidetty ihmeellisenä asiana.
Etenkin yläkoulussa lestadiolaisten ja muiden välillä oli koulussa eriytymistä. Muut olivat keskenään ja lestadiolaiset keskenään. Heillä oli omat juttunsa.
Vastakkainasettelu oli yleistä. Molemmin puolin oli huonoja ajatuksia toisista. Ehkä ne kumpusivat tietämättömyydestä. Kun toisia ei tunne riittävästi, voi syntyä ennakkoluuloja.
Paras kaverini ala- ja yläasteella oli kuitenkin lestadiolainen. Olimme tosi samanlaisia ihmisiä, joten ystävyys ei varsinaisesti ollut vaikeaa. Koitin kuitenkin mukautua. Usein ajattelin, etten voi tehdä kaikkea, ettei minua paheksuta. En ole koskaan ollut villi nuori, mutta saatoin esimerkiksi jättää korvakorut pois korvista, jos ajattelin, että lestadiolaiset kaverit eivät niitä hyväksy.
Ehkä pääsin mukaan niihin porukoihin, sillä perheeni on uskonnollinen. Siinä mielessä en ole aivan keskivertotapaus.
Nyt käyn lukiossa Oulussa ja siellä uskonto ei näy samalla tavalla. En puhu kavereiden kanssa uskonnosta, eikä meidän koulussa ole juuri lestadiolaisia. Urheilen paljon, eikä niissä piireissä uskonto näy arkisessa tekemisessä mitenkään.
Olen huomannut ikäisissäni pojissa uskonnollisuutta. Arvot voivat olla konservatiivisempia, saatetaan kantaa näkyvästi ristiä tai postata someen jotain aiheeseen liittyvää.
Olen myös törmännyt somevaikuttaja Andrew Taten ajatuksiin, mutta en ole itse katsonut hänen videoitaan. Myös suomalaisilta tulee samanhenkistä sisältöä, niistä saatetaan puhua tyylillä, että joku olisi “Suomen Tate”.
En pidä ääriajattelusta. Tasa-arvo on edistynyt Suomessa paljon, eikä sitä pitäisi lähteä heikentämään. Tulee fiilis, että halutaan palata ajassa taaksepäin jonnekin 1800-luvulle. Ei ole hyvä asia, että tuollaiset ajatukset leviävät, mutta onneksi pojissa on paljon myös järkeviä tyyppejä.”
Tyttö, 16:
“Koen itseni uskonnolliseksi. Olen vanhoillislestadiolainen ja uskonto on osa arkea.
Usko näkyy esimerkiksi pukeutumisessa ja siinä, että en meikkaa. Se näkyy puheessa ja käytöksessä. En kiroile ja vapaa-ajan tekemiseni ovat aika rauhallisia.
Olen pitänyt rippiristiä kaulassa rippikoulusta asti. Se on symboli, joka kertoo muille kristillisen uskon olevan minulle tärkeä asia. En oikeastaan kiinnitä huomiota muiden kaulakoruihin, mutta jos juttelukaverilla on risti, sen kyllä huomaan. Tulee ajatus, että uskonto on hänellekin tärkeää.
Rukoilen silloin tällöin, erityisesti jos itsellä tai läheisellä on vaikeaa. Meillä on myös kotona tapana lukea yhdessä joka ilta rukous. Pidän sitä tärkeänä.
Käyn jonkin verran seuroissa tai sitten kuuntelemme kotona yhdessä sunnuntaisin seuroja. Käyn joskus paikan päällä rauhanyhdistyksellä, varsinkin pikkusisarusten kanssa.
Puhun uskonnosta vain harvoin kavereiden kanssa. Joskus juttelemme rauhanyhdistyksen nuorten tapahtumissa tai iltakylässä.
Iltakylässä mennään porukalla jonnekin kaverille, viedään nyyttäriperiaatteella syötävää, pelataan lautapelejä, jutellaan ja vietetään rentoa iltaa yhdessä. Usein iltakylät menee aika myöhään, varsinkin lomilla.
Suviseurat on tapahtuma, jota odottaa koko vuoden. Siellä on aina ihana nähdä ystäviä ja viettää aikaa yhdessä. Se on tosi tärkeä osa kesää. Tänä vuonna ne on niin kaukana, ettei me mennä paikan päälle, mutta kuuntelemme seuroja kotona.
Kaverisuhteisiini uskonnollisuus ei ole juuri vaikuttanut. Minulla on paljon lestadiolaisia kavereita, mutta samalla tavalla olen ystävystynyt muidenkin kanssa, myös nyt lukiossa.
Minulla on sellainen käsitys, että täällä lähes kaikki kuuluvat kirkkoon. En muista, että meidän luokalla olisi peruskoulussa kukaan ollut esimerkiksi elämänkatsomustiedon tunneilla. Ainakin omat uskontotunnit ovat aina olleet koko ryhmän juttu.
Kokemuksieni mukaan vanhoillislestadiolaisten ja muiden nuorten väliset suhteet ovat hyvät. En ole havainnut suurempia ristiriitoja. Välillä olen kuullut nimittelyä "lestaksi", mutta en ole halunnut kiinnittää siihen isommin huomiota.
On osittain totta, että lestadiolaiset kulkevat omissa porukoissa. Se voi johtua siitä, että lestadiolaisilla on omia viikoittaisia tapahtumia. Ne ovat usein samaan aikaan, kun muutkin kaverit olisivat vapaana viettämään yhteistä aikaa. Se voi luoda kuvaa, että olemme vain keskenämme. Omassa elämässäni olen kuitenkin ollut tekemisissä aika tasapuolisesti kaikkien kanssa.
En ole itse erityisemmin huomannut suurta eroa tyttöjen ja poikien uskonnon harjoittamisessa. Ehkä yleisesti on niin, että tytöt ovat vähän rauhallisempia.”
