Useat kriisit ovat ravistelleet suomalaisten turvallisuudentunnetta viime vuosien aikana. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, moni olisi kenties halunnut sulkea aamutelevision ja vetää peiton takaisin korviin.
Pitkä rauhan aika Euroopassa olikin rikottu, mutta toisin kuin Krimin valtausta, brutaalia kansanmurhaa Ukrainan maaperällä ei voinut kukaan enää siirtää mielestään syrjään. Sota tuli iholle, ja niin sen piti tullakin, kun suurvalta naapurissa ylitti peruuttamattomasti rajat.
Siinä missä korona sulki niin rajat kuin jopa yhden maakunnan muusta Suomesta, herätteli korkojen nousu viimein ihmiset talouden suhteen ruususen unesta. Lainaraha ei enää ollutkaan puoli-ilmaista, mitä se ehti olla vuosikausia. Monilla nuorilla aikuisilla ei ollut aiemmin minkäänlaista käsitystä siitä, mitä velkaraha voi todellisuudessa maksaa. Peittoa ei voi vetää korviin, kun laskut ja lainanlyhennysilmoitukset kilahtelevat verkkopankkiin.
Olemme vastikään liittyneet Natoon, koronasta on joten kuten selvitty, mutta nyt valtion taloudellinen tilanne aiheuttaa harmaita hiuksia ja suoranaista kauhua.
Kauhua se tuntuu aiheuttavan valitettavasti lähinnä siksi, että hallitus todella ottaa tilanteen tosissaan, ja tekee säästötoimia, jotta edellisen hallituksen velkarallin jättämiä jälkiä pystyttäisiin siivoamaan ennen kuin on liian myöhäistä. Siinä mielessä myöhäistä, että hyvinvointivaltio maksuttomine koulutuksineen ja runsaine palveluineen on pian historiaa, ellei velkalaivaa aleta viimein kääntää. Aivan liian pienelle huomiolle on jäänyt se kauhuskenaario, mitä tapahtuisi, ellei taloutta nyt laitettaisi kuntoon.
Kun me kerromme, että kaiken kivan jakaminen kaikille loppuu nyt, se nähdään jonain populistisena heittona ja valheellisena väitteenä edellisen hallituksen toiminnasta, mutta se on totisinta totta. Kaikille on aiemmin jaettu kaikkea kivaa. Valtion rahan käyttö on ollut holtitonta, ja tehokkuudesta ei monin paikoin ole ollut tietoakaan. Ei ole lainkaan väärin sanoa, että suomalaisten veronmaksajien rahoja on osoitettava nyt niihin kaikista tärkeimpiin kohteisiin, turvallisuuden ja perusasioiden rahoittamiseen.
Omista saavutetuista eduista ja palveluista on vaikea luopua. Ehkä aiemmin se oli yhteisen edun nimissä helpompaa, mutta nykyisellä aikakaudella, jolloin olemme muuttuneet entistäkin yksilökeskeisemmiksi, pidämme jokainen kynsin ja hampain kiinni omastamme. Sellaisen ajattelumallin aika on kuitenkin ohi, mikäli haluamme jälleen keskittyä rakentamaan tätä yhteiskuntaa tuleville sukupolville.
Sillä tavoin asioita on ennenkin tehty, sodista ja muista kriiseistä selvitty - kun on pelattu yhteen.
Ellemme nyt pysty karsimaan valtion menoista, on myöhemmin edessä vielä raaemmat päätökset. Niitä tuskin kukaan haluaa olla näkemässä, saati tekemässä, joten härkää on tartuttava sarvista tänään. Lasten ja nuorten koulutus, terveyspalvelut, poliisi, raja ja puolustusvoimat - nämä kaikki ovat asioita, jotka on äärimmäisen tärkeää pystyä rahoittamaan myös tulevaisuudessa.
Haluammeko nähdä päivän, jolloin terveyspalveluihin on oikeus päästä vain niillä, joilla on vara vakuutuksiin? Haluammeko nähdä päivän, jolloin laadukasta koulutusta saavat lapsille vain ne perheet, joilla on vara yksityiskouluun? Entä miltä maistuisivat korkeakoulujen lukukausimaksut suomalaisille? Nämä kolme skenaariota ovat sellaisia, joita minä en halua nähdä. Siksi velkarallin on loputtava nyt.