Jo kuuluvi kutsu hätäinen, on vaarassa maa tuo pienoinen.
Sitä suuri omakseen haluaa ja voimallaan pientä pelottaa.
Riens miehet rajalle pitkän tuon, ne miehitti kankaat kuin kostean suon.
Kuin myyrät nuo kaivausi maahan siin, oma henki kallis, se opetti niin.
Jo jylinä taivaalta kuuluvi tuo, aseveljien monen verta koht juo.
Maa vapisee alla tuo aaltoillen, kuin helvetin voimat ois vallannut sen.
Niin moni miehistä katosi pois, kuin koskaan heitä ei ollutkaan ois.
Ei löytynyt arkkuhun pantavaa, kotimultiin mitään laitettavaa.
Jo kranaatit repivät miehiä siin, ja poterot häipyvät tyhjiin niin.
Mut jäljelle jäänehet tähystää, etumaastoa siinä he pälyää.
On aukot niin suuriksi tulleet nuo, on kuolema satoaan korjannut tuo.
Ei ehditä ruumiita korjaamaan, jo ryntääpi vainooja valtoimenaan.
Mut laulaa viel aseet nuo puolustajain, ne yhtyvät lauluhun tuonelan.
Rivit huojuu, harvenee hyökkääjäin, siel korjaa myös kuolema satoaan.
Monen suusta kuuluvi vaikerrus, myös hyökkääjän huulilta valitus.
Se tuskaa kuulijan mieleen tuo, oi lievempi tuska kuoleval suo.
Kun rauha vihdoin koittavi tuo, moni rampana raahusti omainsa luo.
Ase vaihtuvi auran sarviin siin, omaa maata on viljellä ihana niin.
On etsikkoaika tuo taistelijain jo painunut elämän iltaan.
Siks elämän Herraa viel kuulkaa, oi tulkaa mun armosta juomaan.
Se armo on ylenpalttinen, minä ilmaiseks annan sen sulle.
Ja painavat syntitaakkasi nuo, ilo antaa on anteeksi mulla.
Liminka 3.11.1992.