Kolumni

Heli kävi noitavainojen muistomerkillä – Tapahtuuko syyttömien kiduttamista ja ilmiantoja tänäkin päivänä?

Heli Rintala kävi Jäämeren rannalla ja löysi jotain puistattavaa.

-

Jäämeren rannalla Vuoreijassa (Vardø) on puistattava muistomerkki. Sen nimi on Steilneset. Monumentti seisoo rappioromantiikkaa tihkuvan kaupungin hautaus-maan takana. Vieressä velloo Barentsinmeri. Tämä nähtävyys ei tee iloiseksi, nostalgiseksi tai ylpeäksi. Se puistattaa.

Sveitsiläinen arkkitehti Peter Zumthor suunnitteli purjekankaasta, vaijereista ja puusta toistasataa metriä pitkän, putkimaisen rakennelman, jonka sisään pääsee luonnonvaloa vain pienistä ikkunoista. Ulapalta tuleva tuuli ravistelee rakennelman keveitä seiniä. Muuten hämärän rakennuksen sisätiloissa on hiljaista.

Monumentin seiniä koristaa 91 korutonta, mustaa taulua, joita sähkövalot valaisevat vain heikosti. Tauluissa kerrotaan niistä 77 naisesta ja 14 miehestä, jotka Finnmarkin käräjäoikeus tuomitsi  kuolemaan noituuden harjoittamisesta vuosien 1600–1692 välillä. Suurin osa noitavainojen kohteeksi joutuneista 135 ihmisestä asui Vesisaaressa, Vuoreijassa tai lähiympäristössä.

Vainot olivat väkilukuun suhteutettuna Euroopan hirveimmät.

Makkaurissa asuva Marette, Olufs Møringin vaimo tuotiin käräjille 5. elokuuta 1634. Häntä syytettiin siitä, että hän oli loitsinut erään Anders Mandin tekemällä vaatteenkappaleeseen solmuja, joissa oli pieniä kiviä.

"Ennen tuomion täytäntöönpanoa naista vielä kidutettiin. Vasta sitten Marette tunnusti, että oppi noituutta Marrite Thamiksentyttäreltä ja että hänen apostolinsa nimi oli Vanha Lucifer. Hän myös tunnusti noituneensa räätäli Lauritsin."
Heli Rintala
Toimittaja

Hän oli myös heittänyt kiviä mereen Andersin seilatessa pois ja huutanut: ”Mene pois äläkä palaa!”. Syytteen mukaan Marette oli syypää siihenkin, että Oluf Paulsen menetti silmänsä. Myös räätäli-Laurits oli saanut Marettelta loitsun niskaansa punaisesta hameesta syntyneen riidan vuoksi.

Marette kielsi noituussyytteet. Nainen vietiin vesitestiin, mutta koska hän kellui kuin tukki, hän totta kai valehteli. Silti Marette kieltäytyi tunnustamasta.

Oikeuslaitos oli järkähtämätön. Se katsoi vesitestin ja ilmiannon perusteella Maretten syyllistyneen noituuteen ja tuomitsi hänet poltettavaksi roviolla.

Ennen tuomion täytäntöönpanoa naista vielä kidutettiin. Vasta sitten Marette tunnusti, että oppi noituutta Marrite Thamiksentyttäreltä ja että hänen apostolinsa nimi oli Vanha Lucifer. Hän myös tunnusti noituneensa räätäli Lauritsin.

Roviolle joutui myös Porsangerissa asuva vanha saamelaismies Zare, koska hän oli loitsinut Iver Gundersenin vaimon kuoliaaksi.

Vesisaaressa asunut Anne Smeld päätyi roviolle, koska hänellä oli musta kissa ja koska hän oli tarjonnut tuttavalleen puuroa, joka oli saanut tämän olon kivuliaaksi.

Ingeborgia, Peder Krogsin vaimoa ei ehditty tuomita, koska hän kuoli kidutukseen. Hänen ruumiinsa vietiin roikkumaan hirsipuuhun.

Tarinoita ilmiannoista, kiduttamisesta, ”tunnustuksista” ja uusista ilmiannoista on taulu toisensa jälkeen.  Ne vetävät sanattomaksi.

Onneksi tällaista ei tapahdu enää nykypäivänä. Vai tapahtuuko?