Maassa ammottaa monttu, jonka pohjalle on aseteltu putkia ja valkoista peitettä. Ympärillä näkyy risu- ja puukasaa sekä myllerrettyä maata. Tämän näkymän keskelle, juurikin tuon suorakaiteen mallisen montun kohdalle, olisi tarkoitus nousta meidän oma koti. Viime viikon aikana kuoppa sai täytettä, ja lopulta päästiin askartelemaan isointa näkemääni hiekkakakkua. Sain kunnian toimia mittanaisena, kun mieheni asetteli ja tasoitteli hiekkaa kaivurivoimin. Harvoin meitä näkee näin sopuisassa yhteistyössä.
Väänsimme oman talon etsimisen kanssa vuosikausia. Etsimme taloa sieltä, täältä ja tuolta ja väliin hieroimme tonttikauppojakin. Kaikki yritykset tyssäsivät aina syystä tai toisesta. Tänä talvena ajatus omakotitalon rakentamisesta kirkastui ja alkoi tuntua luontevalta vaihtoehdolta. Pyörät nytkähtivät liikkeelle yllättävän nopeasti. Alkoi monenlaisten paperien pyörittely. Kevät eteni ja sen mukana kohosi myös rakentamisinto. Ja tässä sitä nyt ollaan. Puita kaatamassa. Maatöissä. Pian perustusvaiheessa. Hiljalleen sitä on alkanut ymmärtää, millainen savotta omakotitalon rakentaminen on.
Tähän pisteeseen pääseminen on jo itsessään ollut yhdenlainen työmaa. On vertailtu talomalleja ja pohjapiirustuksia ja pyydetty tarjouksia. On hankittu tietoa rakentamisen vaiheista. On eksytty netin keskustelupalstoille lukemaan kauhukokemuksia eri rakennusfirmoista. On mietitty ja lopulta myös saatu päätöksiä tehtyä. Välillä rinta-alassa on tuntunut puristava möykky: mihin ihmeeseen me tässä nyt ryhdyimmekään? Epävarmuuden torjumiseen paras lääke on ollut kuunnella rakentajatoveriani, joka suhtautuu urakkaan tyynen rauhallisesti ja luottavaisesti. Se rauhoittaa minunkin mieleni.
Kun päätimme ryhtyä rakentamaan, useampi muistutti, että urakka tulee koettelemaan myös parisuhdettamme. Senkin osa muisti mainita, ettei koskaan itse ryhtyisi vastaavanlaiseen rutistukseen. Työn määrää on myös kauhisteltu useammalta suunnalta. Mutta kyllä meille kohtalotovereitakin löytyy. Erityisen mielenkiintoinen oli juttukeikka, jonka sain tehdä Lumijoen Varjakkaan rakentavan pariskunnan työmaalle. Siellä aistimani tekemisen meininki antoi voimaa minullekin.
Ja muistutuksena itselleni totean vielä, että aina, kun rakentamisprojekti alkaa jostain syystä hiertää, on hyvä palata siippani sanoihin: ”Tämä on meidän juttu, jota teemme itsellemme – emme kenellekään muulle”.