Minä en ole oppinut vielä ymmärtämään, että lakeudella virpojat ilmestyvät oven taakse palmusunnuntaina.
Ei, ei sitä niin tehdä. Meilläpäin – tarkoittanee Pohjois-Pohjanmaan eteläosaa, Keski-Pohjanmaata ja Etelä-Pohjanmaata – trullit ovat oksiensa kanssa liikkeessä lankalauantaina. Siis samana päivänä kuin poltetaan pääsiäiskokko.
Niin, sitäkään ei osata täällä polttaa.
Koskaan ei tosin ole myöhäistä aloittaa uutta perinnettä lakeudellakaan!
Lapsena pääsiäinen oli jännää aikaa. Tiesihän se sitä, että lankalauantain aamuna pääsi meikattavaksi ja pukeutumaan mekkoon, huiviin ja esiliinaan. Meikki tosin oli aika vahva: punaa paksusti poskissa ja tummia ripsivärillä tehtyjä pisamia eri puolilla kasvoja.
Lapsen elämässä eläytyminen uuteen rooliin oli hauskaa. Maskeeraus ja pukuharjoitukset olivat koko perheen yhteistä hupia.
Lopputulos oli usein hieno. Sen kruunasi äidin antama kahvipannu, johon virpomispalkkiot kerättiin. Kun kyläkierroksen jälkeen oksat olivat tipotiessään, oli pannu täynnä. En lapsenakaan ollut niin perso suklaalle, vaan osasin arvostaa myös rahapalkkaa. Tiesin, että sillä saisi seuraavan kerran pysähtyvästä kauppa-autosta ostettua vaikkapa uuden Aku Ankan.
Lankalauantain kohokohta oli illalla. Silloin syttyi kokko meillä ja naapureissa. Jonain vuosina kokoonnuimme kylän yhteiselle kokolle. Katsoimme kipinöiden hiipivän taivaalle ja perinteen mukaisesti karkoittavan pahat henget seuraavaksi vuodeksi.
Kokkomakkara maistui taivaalliselta. Sitä oli mukava mussuttaa ja samalla miettiä asua ensi vuoden trullikierrokselle.
Sittemmin pääsiäisperinteet ovat muuttuneet. Onneksi oman lapsen kautta lankalauantain virpominen on säilynyt ohjelmassa. Olen päässyt nyt itse tekemään pisamia tyttäreni poskiin ja etsimään sopivaa käyränokkaista kahvipannua virpomisen tueksi.
Kunnon pääsiäiskokolla en ole tosin käynyt suunnilleen kymmeneen vuoteen. Tänä vuonna aion osallistua kotikyläni kokkoiluun. Grillattu makkara kun ei kokkomakkaraa päihitä.