Ei ahdistanut lainkaan, vaikka lentokentän ulkopuolella seisoikin kymmenkunta sotilasta aseet käsissään. Ihme juttu. Ehkä se johtui siitä, että sotilaat keskustelivat keskenään ja jopa naureskelivat. Seurasivat ympäristöään, mutteivät mitenkään tiukkapipoisesti, vaan aivan kuten seurueemmekin, vain vilkaisten mennessämme ohi.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että joukko teki työtään enemmän kuin ammattimaisesti. Pelon sijasta he loivatkin ympärilleen luottamusta ja turvallisuutta, osoittamalla käytöksellään ja olemassaolollaan, että asiat ovat hallussa.
Oli vaikea uskoa, että olin juuri saapunut Nizzaan, missä lyhyen ajan sisällä oli jouduttu kokemaan raskaita iskuja. Ei ollut paniikin tunnetta. Ei tullut vihaisia tai epäluuloisia katseita.
Moottoritiellä seurasin liikennettä. Autoja oli tuhansia. Pikkuteillä katsoin vastaantulijoita tarkkaan. Asiat olivat toisin kuin vielä aamulla. Ja sillä hetkellä tajusin, mikä se oli. Jotakin puuttui.
Yhdenkään auton kojelaudalla ei ollut kameraa. Ei tarvinnut olla. Ilmeisesti Ranskassa ei jaeta Youtube-videoita törttöilevistä kanssa-autoilijasta. Ehkä siellä autoilijat ovat ymmärtäneet, että kaikkea voi sattua ja tapahtua, myös itselle.
Liikenne sujui, nopeuttakin oli. Silti löytyi joustoa. Eikä näkemäni perusteella jokaista lommoa lähdetty oikaisemaan. Pienet ja vähän suuremmatkin kolhut oli hyväksytty osaksi elämää.
Nokkaviksi haukutut ranskalaismyyjät paljastuivat kohteliaiksi. Kun Pohjois-Euroopan puolella hymyilee kaupassa, vastauksena on tyhjä tuijotus. Ranskassa tyhjä tuijotus vaihtui hymyyn, jos asiakas itse oli kohtelias.
Jopa turvatarkastajat olivat ystävällisiä lentokentällä lähdön hetkellä.
– Ai sinulla on liian pieni muovipussi? Minäpä annan sinulle uuden täältä, sanoi tarkastaja ja pakkasi nesteeni uudestaan. Hymyillen, vaikka oli joutunut tulemaan töihin jo kello viideltä aamulla.
Loma oli todellakin loma. Ei siksi, että aurinko paistoi tai että oli vapaata, vaan siksi, että elo oli vapauttavaa Ranskan maalla.