Minua on alkanut ärsyttää, että miksi yli kuuskymppiset saavat osakseen mummovähättelyä ja miten meistä ei ole muita kuin stereotyyppisiä tarinoita sekä teatterissa että elokuvissa.
Ihan alkuun on todettava, että koen mummona olemisen äärimmäisenä lahjana ja etuoikeutena. Kun viimeksi matkasin mummoilemaan, sain Lauri-serkultani aivan ihanan viestin tähän tapaan: Mummut on rautaa - niin rakkaita ja pienille tärkeitä. Maailman tärkeimmät virat ovat seuraavat: 1. äidin virka, 2. isän virka, 3. mummun virka, 4. papan virka - sitten tulevat Kekkonen ja muut presidentit. Teissä mummoissa on taikaa, siis poikkeavaa vetovoimaa.
Teatterinjohtaja Otso Kautto esitteli medialle visioitaan teatterin tulevaisuudesta ja sanoi muun muassa: ”Minä vihaan sydämeni pohjasta mummokatsojien vähättelyä. Juuri nämä ”mummot” ovat tuoneet Suomeen niin vapaan seksin, hippiaatteen kuin ranskalaisen romaanin.”
Aamulehden kolumnisti Matti Kuusela toteaa, että seitsemänkymppistä naista viisaampaa, sielukkaampaa, suvaitsevampaa, hauskempaa, kauniimpaa ja vapaamielisempää olentoa ei maa päällään kanna. Usein kuulee alentavaan sävyyn puhuttavan, kuinka teatteriyleisöstä jopa 80 prosenttia on iäkkäitä, siis vanhoja naisia. Taustalla on ajatus, että teattereiden pitäisi tehdä parempaa teatteria, jota katsomaan saadaan vanhojen naisten lisäksi oikeaa, vaativampaa yleisöä.
Kuuselan mukaan juuri ”mummot” eli yli kuusikymppiset naiset ovat parasta ja vaativinta yleisöä. Heillä on sellaista sivistystä, näkemystä, kokemusta, rohkeutta, huumorintajua ja viisautta eli henkevyyttä, jota jokaisen teatterinjohtajan on syytä kuunnella. Sekin on hullua, että useiden gallupien yläikäraja on 70 vuotta - ikään kuin sen vanhemmilta ei kannattaisi enää kysellä mielipiteitä.
Karoliina Knuuti on kirjoittanut samasta teemasta sanoen, että keski-ikäiset naiset ovat suurin kulttuurin kuluttajaryhmä, mutta heidän elämänsä eivät edelleenkään kelpaa tarinoiden keskiöön. Elokuva- ja teatterimaailmaan on yleistynyt tapa, jossa ikääntyvällä miehellä voi olla vastanäyttelijänä käytännössä mitä tahansa muuta paitsi ikäisensä nainen.
Neljänkympin iässä naisnäyttelijän on aika väistyä nuorempien tieltä. Yleensä hän katoaa näkymättömiin, mutta jos hyvin käy, niin hän saa äitiroolin. Naiset on tapana esittää arkielämän roolien kautta vaimoina, äiteinä ja isoäiteinä. Naisia nähdään myös huoran ja madonnan rooleissa. Yhteistä niille on, että ne ovat olemassa suhteessa miehiin tai lapsiin. Vanheneva nainen esitetään katkerana ja mäkättävänä. Vaihdevuosien aikaan ei tiedetä, mitä sillä pitäisi tehdä ennen kuin se on isoäiti-iässä ja se voidaan kaivaa hoitamaan lapsenlapsia.
(Mies)toimittaja kysyi minulta ennen Seitsemän naista ristillä -näyttämöteoksen ensi-iltaa, että voivatko miehet tulla katsomaan esitystä. Teos kertoo naisen kokemista suruista. No, miehiä kävi katsomassa - ja vieläpä runsaasti ja palautekin oli hyvää.