Viikonvaihteessa kävin tyttäreni kanssa kotipuolessa mummolassa. Reissulla piipahdimme myös synnyinpitäjäni ainoaan kauppaan. Ovella kuulin iloisen tervehdyksen. Puolituttu paikkakuntalainen hymyili.
– Sauliko se siinä?
– Minä, minä. Tunnistat vielä?
– Samannäköinen olet. Kasvanut vain lihavammaksi.
Autossa tyttäreni hämmästeli toteamusta. Ei siksi, etteikö isän vyötärölle olisi kertynyt pelastusrengasta, vaan siksi, että hän kummasteli noin suorasukaista kommenttia. Totesin, etten suinkaan pahastunut. Virkistävää pohjalaista suoruutta moinen.
Myöhemmin asia palasi uudelleen keskustelleen, kun teimme yhdessä viikonlopun kotitehtäviä. Koulun uskontotunnilla oli käsitelty luonteenpiirteitä. Kappale kertoi hienotunteisuudesta. Tarinassa isoisä teki aina liian tulisia lihapullia, mutta kukaan ruokailijoista ei hennonnut huomauttaa asiasta. Kotitehtävässä kysyttiin, toimivatko vieraat oikein?
Pohdimme asiaa. Mietimme mitä hienotunteisuus on. Toteamuksillaan ei saa loukata toista, mutta olisiko vieraiden sittenkin pitänyt aukaista suunsa. Olisihan se isoisänkin etu, jos lihapullat oikeasti maistuisivat vieraille.
Aika on muuttunut. Ei mummoni pitänyt töykeänä sitä, että naapurin emäntä joskus saattoi kävellä suoraan pirtiin, hellan luokse ja nostaa kattilan kannen tarkistaakseen mitä oli illallispöydässä. Arki oli usein kyläkulmilla yhteistä. Lapsetkin kasvatettiin joukkovoimalla. Sellaista se vielä oli 80-luvulla pohjoispohjalaisella maaseudulla. Toista on nykyisin. Pidämme tiukasti kiinni yksityisyyden rajoista. Pitää olla hienotunteinen ja huolehtia vain omista asioista.
Me suomalaiset olemme oppineet pahastumaan turhankin herkästi. Asiasta kuin asiasta pitäisi pystyä keskustelemaan ilman automaattista pahastumista. Onneksi en ole herkkähipiäinen. Vastasin kaupassa kuulleeseen kommenttiin erästä paikalliskaskua hyödyntäen.
Joskus 30-luvulla Merijärven silloinen kirkkoherra Väinö Havas meni seuroihin. Hän huomasi pihalla maallikkopuhuja Matti Sillankorvan. Matti oli kalju, Väinö tukeva.
– Kuutamollako se velikin taivaltaa, Havas tuumasi viitaten Sillankorvan kaljuun.
– Kyllä, mutta eivätpähän seinät pullistele, saarnamies paukautti.
Minä hymyilin puolitutulle leveästi ja tuumasin, että minulla seinät vähän pullistelevat.