Uskonto. Sitä ei juurikaan näe suomalaisessa yhteiskunnassa. Se ei nouse esille arjessa mitenkään, jos yrittää nähdä uskontoa ymprillään.
Ehkä sitä on sokeutunut näkemään yksityiskohdat. Muistan vieläkin koulun uskontotunneilla puhutun, että uskonto läpäisee kaiken toiminnan yhteisössä. Tämä voi päteä edelleen, mutta ei sitä kyllä suomalaisten käytöksestä pysty päättelemään.
Olikin harvinaista kohdata yhden viikon aikana kolme ihmistä, jotka kaikki kertoivat uskostaan, eivätkä sitä pyrkineet peittelemään. Keskustelin perinteisen ”kirkkouskovaisen” kanssa. Tapasin myös vanhoillislestadiolaisen. Ja lopuksi puhuin myös buddhalaisen kanssa.
Kaikki suomalaisia ihmisiä, jotka tekivät omilla sanoillaan mielikuvat tyhjiksi. Kirkkouskovainen ei ollut tiukka ja tuomitseva nutturapää. Vanhoillislestadiolainen ei ollut väsynyt äiti. Eikä buddhalainen ollut oranssissa viitassa tamburiinia hakkaava Richard Gere.
Kun päätin keskusteluni kirkkouskovaisen kanssa, tunsin oloni iloiseksi. Vanhoillislestadiolaisen kanssa puhuttuani totesin oloni valoisaksi. Buddhalaisen kanssa puhuttuani ymmärsin enemmän itseäni ja häntä.
Hyviä tunteita kaikki. Ja odottamattomia.
Suomessa uskonto on tabu. Sitä ei ole olemassa. Ainoa oikea ja julkisesti hyväksyttävissä oleva uskonto näyttää tällä hetkellä olevan ateismi.
Se tuntuu hieman erikoiselta, sillä monelle ihmiselle usko on elämäntapa. Usko antaa myös toivoa. Ja vaikeinta onkin ymmärtää, miksi toivon riistämisestä on tullut hyväksyttävää?
Uskoopa toinen mihin tahansa ja toteuttaapa uskoaan miten tahansa, sen ei pitäisi olla ongelma muille. Tähän maailmaan mahtuvat kyllä kaikki, buddhalaisista kristinuskoisiin, jos vain muistamme elää keskenämme sovussa.
Ja vaikka yksi tai useampikin joukkoon kuuluvista käyttäytyisi moukkamaisesti, ylimielisesti tai yksinkertaisesti tyhmästi, koko ryhmää ei tarvitse leimata kelvottomaksi sakiksi.
Usko siis pois. Se on oikein ja sinulla on oikeus siihen.
Mutta anna myös toisille oikeus uskoa tai olla uskomatta.