Kostea, pilvinen, tihkusateinen ja harmaa marraskuun päivä. Ajan töihin kuoppaista ja kuraista soratietä pitkin, tuntuu etten saa silmiäni kunnolla auki kiertääkseni pahimmat kolot. Kuraiset kivet ropisevat auton pohjassa ja lasinpyyhkijät pyyhkivät ”rykimällä”, jättäen utuisen kalvon lasin pintaan.
Viimein päästyäni ”pikitielle” matka taittuu joutuisammin ja saavun työpaikalleni seurakuntaan. Ystävällinen työkaveri toivottaa tervetulleeksi töihin. On lapsikuoropäivä.
Vastailen sähköposteihin, soitan muutaman puhelun ja käyn säätämässä kirkon urkujen jalkion pasuunaa. Viime sunnuntain messussa rekisteritappi ei palauttanut, joten tein säädön ja se alkoi toimiin.
Lapsikuoron harjoitukset mielessä istun työpöytäni ääreen ja mietin äänenavausta ja ohjelmistoa. Joulu on jo lähestymässä ja pitää varautua sovittuihin esiintymisiin, ohjelmistoa on olemassa ja kuorolaiset tuovat myös itse aktiivisesti lauluja mukanaan.
Käyn laittamassa salin harjoituksia varten kuntoon, noin parikymmentä tuolia ja nuottiteline. Palatessani työhuoneelle kuulen iloisen naurun ja rennon jutustelun taukotilastamme. Liityn mukaan tilanteeseen kuuntelemaan iloista keskustelua ja naurua.
Kahvin ja hauskojen tarinoiden mieltä lämmittäessä tuntuu silmätkin jo avautuvan.
Haen työhuoneeltani nuotit ja astelen kohti salia, josta jo kuuluu iloinen lasten laulu: ”Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää, minun ystäväni on kuin niitynkukka joka saa minut hymyilemään”. Menen suoraan flyygelin ääreen ja yhdyn lauluun säestyksineen… tämä saa minut hymyilemään.
Mikä sattuma- ajattelin, koska jalkojani lämmitti erään seurakuntalaisen, ystävän, neulomat villasukat.
Laulamme lisää, leikimme, liikumme ja otamme lisää soittimia mukaan. Lasten iloiset ilmeet, heleät äänet ja innostuneisuus tarttuvat myös johtajaansa.
Noin tunnin laulamisen jälkeen lopettelemme ”villasukkalauluun” ja keräilemme nuotit, lähtiessä vielä ohjeita ”kotiläksyihin”. Talviset varusteet, huomioliivit ja kypärät puettua lapset hajaantuvat kukin koteihinsa, ehkä vielä innokkaampana ja osaavana. Kohta pääsemme jakamaan laulujamme muidenkin kuultavaksi ja iloksemme messuun ja muihinkin tilaisuuksiin.
Kotiini palatessa pyörii villasukkalaulun sanat mielessä: ”ja kun mä sitten joskus, olen aikuinen, niin toivon, että oppimasta koskaan lakkaa en”. Hämäryys kietoo jo tienoon, mutta villasukat lauluineen lämmittävät.