Tarina jatkuu. Edellisessä kolumnissani esiintyi jo domino-mies, äitini isä, kunnan isä. Hänen papereistaan olen tallentanut kirjeen osoitettuna Kunnallisneuvokselle. Varmaan postimerkki oli kiinnostanut enemmän, koska olin sen irrottanut kuoresta. Toisaalta eräässä työvaiheessa elämääni on ammattini ollut ”arkistomestari”, joten ehkä tämä ennakoi tallentamistarpeitani jo tuolloin. Ikävä kyllä tauti näyttää pysyvältä.
Mutta palataanpa kirjeeseen. Se sisältää talousarvion, joka liittyy vanhustenhoitoon. Tekstissä vuodelta 1965 ilmenee sellaista terminologiaa, jota ei enää nykyään käytetä. Sanastoa menneisyydestä: kasvitarhamenot, ahkeruuspalkkiot hoidettaville, viihdytysmenot. Liitohallituksen kokouspalkkiot ja muut hallintokulut +edustus-ja matkakulut ovat olleet samaa suuruusluokkaa, kuin ahkeruuspalkkiot hoidettaville, itse asiassa pienemmät (2700/ 3500 mk). Todella inhimillisesti ajateltu.
Hoidettavien joukossa on varmaan ollut monenlaisia potilaita, eikä pelkästään vanhuksia.
Talousarvion tulopuolelta: kasvitarhan tuotteet, hoidettavien työnarvo, valtionapu kontra hoitokorvaukset 50000/ 20000 markkaa.
Teksti on kirjoitettu kirjoituskoneella ja varmaan muutama kopio kalkkeeripaperilla. Tuo oli vielä sitä aikaa, jolloin toimistojen hälyääniin kuului kirjoituskoneen rätinä ja pauke.
Asia on ehkä vain akuutti omalla kohdallani, koska tulin juuri Peijaksen sairaalasta, johon äitini, 96 vuotta, otettiin toisella yrityksellä sisään vihdoin vuodeosastolle, kun oli ensin kerran ambulanssilla viety päivystykseen kuumeen takia. Kuumetta on kuulemma vasta, jos mittari näyttää 38 astetta. Kropan alhainen lämpötila, joka äidilläni on jotain 36.2, ei kuulemma lääketieteen termein ole mahdollista, koska termiä käytetään paleltumien kyseessä ollen. Vantaa ei ole äitini kotikunta. Hän on asustellut poikansa luona yleensä talvikuukaudet. Tuli mieleeni paperittomien asema vieraalla maalla. No, yön yli hän oli kotona ja jalat ei aamulla enää pitäneetkään. Joten 112 ja Peijakseen takaisin, josta viiden tunnin kuluttua lääkärilausunto oli keuhkokuume ja potilas päätyi tiputukseen ja olotila paranemassa. Saanee vuodepaikan. On vielä päivystysosastolla…
Vuodepaikka järjestyi pariksi viikoksi ja siirto Kaunialan sotavammasairaalaan, jossa toivottivat tervetulleeksi ja sanoivat että laitetaan äiti kuntoon. Oli mukava kuulla reipasta suhtautumista asiaan. Eipä silti Peijaksen osasto S4K toimi aivan moitteettomasti, hoitajat ovat vaimoni sanoin ”timantteja”. Tekevät todella arvokasta työtä ja työ on myös fyysisesti raskasta verrattuna moneen muuhun, pyyteetöntä, ei tehdä rahasta, eikä tuohon työhön varmaan meistä monesta edes olisikaan.
Näin ollen, nykyisiä hoitomuotoja ei tietysti voi verrata noihin 60-luvun toimintatapoihin. Aika oli toinen. Mennessämme siitä taaksepäin tilanne tietysti vain muutuu vielä oudommaksi. Elämä on ollut kovaa, sodat ja muu epävarmuus tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi raaistaneet toimintatapoja. Mutta kuitenkin…viihdytysmenot, ahkeruuspalkkiot. Niinpä.
Tällä hetkellä on kyllä tainnut olla muut metkut mielessä. Kaikkea olisi kyllä tarjolla, mutta priorisointi hukassa. Olisiko päättäjien syytä laskeutua norsunluutorneistaan maan pinnalle ja alkaa ajatella järjellä ja tunteella näitäkin asioita. Ettei vaan olisi valta sokaissut osan päättäjistä ja näkevät vain itsensä, eivät pidemmälle. Pitäisi muistaa, että meillä kaikilla on vanhuus edessä.
Nyt äitini on kotiutunut asuinkuntaansa ja lehden ilmestymispäivänä, kaiken tämän jälkeen, hänelle ojennetaan operaatio ”Loppusota” merkeissä Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan mitali, josta hän on todella otettu.