Tarvitsisin uudet farkut, ja jos haluaisin, voisin helposti tilata ne suoraan kotiovelleni muutamassa minuutissa nettikaupasta.
Voisin valita tuhansien ja taas tuhansien joukosta, ostaa päälle vielä jotain lisää, että saisin ilmaisen toimituksen. Ei olisi väliä, ostaisinko niitä kaikista laadukkaimpia – uudet saisi kuitenkin helposti ja halvalla, höystettynä iänikuisella ”Made In Bangladesh” -lapulla.
Päätin kuitenkin, että tässä asiassa en päästä itseäni helpolla. Etsin mieluummin hyvät housut käytettynä vaikkapa nettikirpparilta tai laitan rahaa säästöön ja ostan kunnolliset, vähintäänkin Euroopan sisällä valmistetut.
Näin olen pyrkinyt toimimaan jo useampien vuosien ajan, vaihtelevalla menestyksellä.
En kuitenkaan väitä olevani mikään pyhimys tässä asiassa.
Ostan itsekin osan vaatteistani ketjuliikkeistä, enkä suinkaan oleta, että kaikkien tulisi tuntea alemmuudentunnetta siitä, että käyttää rahansa ketjuliikkeisiin ja Kiinassa valmistettuun pikamuotiin.
Nimensä mukaisesti pikamuoti on nopeasti sesonkien mukana vaihtuvaa, ei pitkäkestoiseksi tarkoitettua.
Meidän sukupolvemme, joka useiden tilastojenkin mukaan ahdistuu eniten ilmastonmuutoksesta, on usein samalla se, joka onnistuneesti kantaa kortensa kekoon kulutuskulttuurin pitämisessä ennallaan.
Halvalla ja helpolla saatavat vaatteet ja muut hyödykkeet houkuttavat.
Usein unohdetaan se, mistä vaatteet oikeasti tulevat, sekä se, kuinka jokainen kuluttaja yksilönä on aina myöskin tuomassa rahaa sen liikkeen kassaan, joka tuo keinokuituista muotia kasapäin merten takaa.
Kuinka moni tulee kuitenkaan ajatelleeksi yhtälöä pikamuodin ja ilmastonmuutoksen välillä?
Päästöjä, jotka syntyvät alkutuotannosta, kankaiden ja itse vaatteen valmistuksesta halpatyömaissa, ja lopulta niiden rahtaamisesta ympäri maailmaa?
Usea puhuu autoilun päästöistä, lihansyönnin vaikutuksesta ilmastoon ja lentomatkustamisesta, mutta kuinka usea tajuaa pikamuodin todellisen hinnan?
Kolme vuotta sitten Britanniassa julkaistun tutkimuksen mukaan maailmassa viedään joka sekunti yhtä kuorma-autollista vastaava määrä vähän käytettyä vaatetekstiiliä poltettavaksi tai kaatopaikalle (Jaro Asikainen, Yle uutiset 12.8.2018). Se tekee 60 samanlaista minuutissa.
Miksi ei käyttää hieman enemmän aikaa siihen, että voisi mahdollisesti löytää tarvitsemansa tuotteet käytettynä tai kotimaiselta valmistajalta?
Tähän kysymykseen on monta täysin ymmärrettävää vasta-argumenttia.
Raha, helppous, tarjonnan heikkous.
Lista jatkuu, mutta totuus on, että Suomen vaateteollisuuden markkinat ovat rajalliset.
Hinnat ovat usein korkeita, ja useiden tuotteiden löytäminen on nyt vain kymmenen kertaa helpompaa henkkamaukalta kuin jonkin kotimaisen vaatemerkin nettikaupan syövereistä.
Toinen kysymys onkin, miksi ei tuoda tuotantoa takaisin Suomeen, tai edes Eurooppaan?
Uskon, että kotimaiselle tekstiiliteollisuudelle olisi todellisuudessa tilaa markkinoilla. Raha kuitenkin määrää markkinoita, ja on ymmärrettävää, että kustannukset kotimaassa tuotetulla vaatteella ovat huimasti korkeammat.
Markkinoita taasen pyörittävät kuluttajat, ja siksipä meidän tehtävämme kuluttajina olisikin tukea yhä enemmän vastuullisesti toimivia tekstiiliteollisuuden yrityksiä.
Joten, haluankin haastaa jokaisen tätäkin kolumnia lukevan miettimään rooliaan tässä ylenpalttisessa kulutusjuhlassa. Mieti, voisitko oikeasti tukea kulutuskäyttäytymiselläsi pienempiä yrityksiä, vastuullisesti tuotettua muotia ja olla näin osana edistämässä ilmastonmuutoksen ehkäisyä.
Ruusu Markus