Selasin viikonvaihteessa vanhoja valokuvia. Käteeni osui kuva vakavannäköisestä miesjoukosta, jotka istuvat ryhdikkäästi suuren tumman pöydän takana. Isoisoisäni, Natanael, katselee kuvassa reunimmaisena – kolmekymppisenä pyhäpuku päällään ja viikset vahattuna. Kuvassa on myös yksi nainen, Fanny, joka on pudottamassa äänestyslippua metalliseen uurnaan.
Kuva on vuodelta 1918. Tuolloin käytiin ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneet kunnallisvaalit Suomessa. Joukkio on kotikyläni silloinen vaalilautakunta.
Tuhoisa sisällissota oli vastikään päättynyt, mutta ajatuksissa suunnattiin jo tulevaan.
Meidän perheessä äänestäminen on aina koettu velvollisuudeksi, ei vain oikeudeksi. Muistan lapsuudesta, kuinka juhlallinen äänestysreissu kylän koululle oli. Ennakkoon ei äänestetty – ainoastaan varsinaisena vaalipäivänä.
Liput liehuivat. Mummollanikin oli yllään juhlavampi leninki ja parempi kirkkohuivi. Käsilaukkukin oli parempaa sorttia. Isänikin, joka ei hienoissa vaatteissa yleensä viihtynyt, pisti parempaa ylleen. Meille lapsille annettiin jo kotona kolikoita, jotta voisimme osallistua vaalikeräykseen.
Äänestyspaikalla tunnelma oli arvokas. Mummo äänesti ensin, sitten oli vanhempieni vuoro. Lapsen silmissä tilanne näytti kovin kutkuttavalta: leimaus ja pudotus tuohon vanhaan metalliseen uurnaan. Minäkin haluan äänestää!
Muistan ensimmäisen oman merkintäni äänestyskopissa hyvin. Kyseessä oli vuoden 1999 europarlamenttivaalit. Ehdokkaista tai heidän ajatuksistaan minulla ei ollut hajuakaan, mutta halusin suorittaa velvollisuuteni. Olin harrastusmatkalla Tampereella. En olisi ehtinyt varsinaisen vaalipäivän äänestyspaikalle tutulle koululle, joten äänestin kaupunginkirjastossa. Juhlavalta sekin tuntui.
Sittemmin äänestäminen on arkipäiväistynyt. Näissä vaaleissa kannoin korteni kekoon perjantai-illan kauppareissulla. Ympäristössä ei ollut mitään juhlallista, mutta äänestyskopissa tuli taas tuttu tunne: olen mukana tekemässä jotain tärkeää ja hyödyllistä.
Kun kotikyläni äänestyspaikkana toiminut koulu lakkautettiin ja myöhemmin myytiin, pelastin irtaimiston joukosta tuon vanhan, nyt jo satavuotiaan äänestysuurnan. Samanlaisia lienee suomalaisissa kunnissa vielä runsaasti, mutta itselleni se on monen muiston summa.
Ehkä se vielä pääsee joskus käyttöön – jos ei muuta niin kummipojan kanssa leikkivaaleissa.