Kolumni

Tiina tähdentää: Aika arvokasta aikaa – jokainen hetki

-

Ihminen edessäni istuu käsi poskella ja katsoo silmiin.

– Muut sanovat, että nythän minulla on aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut tehdä. Mutta enhän minä edes tiedä, mitä minä haluan tehdä. Mitä minä tällä kaikella ajalla teen?

Kuuntelen, enkä paljon muuta voi. Kun elämän peruspalikat ovat hävinneet, aika on pikemminkin kirous kuin siunaus.

Aika moni meistä toivoo, että kalenterissa olisi käytettävissä enemmän tunteja, minuutteja ja sekunteja. Tiukasti aikataulutettu elämä on kyllä tehokasta. Saa paljon enemmän aikaan kuin toisin toimimalla.

Kalentereihin luotujen aikataulujen ongelma on kuitenkin se, että aikaa tuntuu olevan kovin vähän. Sattumille, niille hyvillekin, jää huomattavan vähän tilaisuuksia.

Jos kalenteri on pakattu täyteen menoja aamusta iltaan, spontaanius kärsii.

Nuorempana aikaa tuntui olevan liikaa, jopa pitkästymiseen asti.

Erään kesäloman aikana luin lähes tulkoon kaikki kotona hyllystä löytämäni kirjat, koska kirjasto oli kiinni. Siis todellakin kaiken aina Valittujen Palojen klassikoista ja harlekiineista Maiju Lassilan romaaniin Tulitikkuja lainaamassa.

Ainoastaan Kalle Päätalon tiiliskivet jätin rauhaan, mitä pitänee pyytää anteeksi kaikilta Päätalo-faneilta.

Nykyään muistelen tuota kesää kaihoisana. En tiedä, miten ihmeessä nyt saisin niin paljon aikaa, että ennättäisin lukea oman kirjahyllyni kaikki teokset muutaman viikon aikana.

Mitä pitemmälle elämä etenee, sitä nopeammin aika kuluu. Sitä vähemmän sitä tuntuu olevan.

Kevät pysäytti. Yhtäkkiä aika alkoikin kulua hitaammin. Sitä oli ajoittain jopa liikaa. Kalenterista hävisivät kaikki ennen kovin tärkeiltä tuntuneet menot.

Tosin en vieläkään tarttunut omaan kirjahyllyhaasteeseeni. Kävi nimittäin niin ihmeellisesti, että vapautunut aika tulikin käytettyä haaveiluun ja unelmointiin.

Ehkä itse kukin meistä on täyttänyt kalenteriaan pitääkseen itsensä kiireisenä. Silloin ei tarvitse pysähtyä miettimään tai ajattelemaan. Varsinkaan sitä, mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä.

Hidastunut ajankulu kuitenkin toi tuntemukset pintaan.

Mitä minä tällä kaikella ajalla teen?

Mitä minä haluan tehdä ajallani tulevaisuudessa?

Vastauksia jokainen joutuu etsimään sisimmästään. Miettimään sitä, mikä oikeasti elämässä on arvokasta.

Ehkä onkin parempi miettiä asiaa nyt.

Ei vasta siinä vaiheessa, kun elämä on kadonnut jalkojen alta.

Tiina Haapalainentiina.haapalainen@rantalakeus