Kolumni

Tiina miettii, milloin opettajan arvioon voi luottaa ja milloin omaansa – Voihan Wilma, minkä teit!

-

Tämä syksy on saanut minut ajattelemaan Wilmaa. Kyllä, juuri tuota vanhempien rakastamaa ja parjaamaa viestintäkanavaa koulun ja kodin välillä.

Harvoin, jos koskaan, Wilma-viestintä menee täysin maaliin. Tähän johtopäätökseen voi tulla lukiessaan vanhempien kommentteja sosiaalisessa mediassa.

Yksi kutsuu Wilma-viestintää terroriksi. Toinen ei avaa Wilmaa koskaan. Suuri enemmistö on sitä mieltä, ettei sen kautta saa koskaan tärkeää tietoa ja että opettajilta tuleva palaute on pääasiallisesti negatiivista. Ehkä näinkin on, mutta päinvastaisestakin on näyttöä.

Positiivisen palautteen voima on uskomaton. Erityisen merkittävää se on lapsille ja nuorille. Wilma-viestit eivät heitä juuri hetkauta, mutta kuumia tunteita herättävät tuntimerkinnät. Tuliko vuoden aikana plussaa vai miinusta – ja kuinka paljon?

Osa opettajista osaa käyttää Wilman tuntimerkintöjä kannustavasti. Plussia napsahtelee pienistäkin suorituksista, ja hyvä niin. Aina tunnilla ei ennätä huomioimaan jokaista oppilasta erikseen.

Pieni merkintä Wilmassa voi kuitenkin välittää viestin, että juuri tietyn oppilaan suoritus on pantu merkille kiireestä huolimatta.

Kannustus saa yleensä yrittämään entistäkin enemmän. Ja jopa negatiivinen palaute on parempi kuin täydellinen hiljaisuus.

Toinen asia on ylenmääräinen kehuminen ja tyhjä kannustaminen. Silloin lapsi palkitaan huomiolla, vaikka tämän ponnistelut ovat olleet nollan tasoa. Sitäkin nimittäin tapahtuu koulumaailmassa, ehkä osin vanhempien aiheuttaman paineen takia.

Paikoin nuorilta nimittäin vaaditaan kovin vähän, ja heidät palkitaan lähes mitättömistä suorituksista. Mitättömällä tarkoitan, että oppilas ei todellakaan tee tehtäviään omalla tasollaan, saati ylitä sitä.

Tyhjästä palkitseminen tekee ainoastaan laiskaksi ja saa ihmisen kuvittelemaan liian isoja itsestään.

Ajan kanssa opettajalle kehittyy silmä oppilaalle ja tämän suoritukselle. Uraansa aloittelevalla kansankynttilällä sitä on kohtalaisen harvoin. Mutta jo jonkin aikaa työtä tehneistä aineenopettajista varsin moni kykenee luotettavaan yksilölliseen arviointiin.

Siinä on tasapainottelemista, etenkin vanhemmille. Milloin luottaa opettajan arvioon, milloin taas omaansa? Lapset eivät paljasta kotona todellista suoriutumisen tasoaan. Tosin aina ei opettajakaan ole tehtävänsä tasolla – valitettavasti.

Tänä syksynä toivoisinkin opettajien käyttävän Wilmaa plussien jakamiseen aiempaan enemmän. Ja ehkä me vanhemmat voimme vuorostamme antaa plussaa opettajille, jotka ovat osoittaneet oman ammattilaisuutensa.