Nyt ei todellakaan mennyt putkeen. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun takapuoleni tömähti pihaterassiin kesäkuun alussa.
Olin hetkeä aiemmin ottanut käteeni Daniel Siegelin kirjan Mindsight – muutoksen tiede, joka käsittelee tunteiden hallintaa. Asettauduin riippukeinuun, otin mukavan asennon ja hieman vielä korjasin sitä.
Korjausliike sai riippukeinun ripustuskoukun pomppaamaan pois paikaltaan. Ja siinä sitten oltiin terassilla, puoli metriä alempana kuin hetki aiemmin ja yhtä tuskallista tunnekokemusta rikkaampana.
Seuraavat tunnit sainkin tehdä käytännön harjoituksia tunteiden hallinnan parissa.
Vietin pari tuntia yhteispäivystyksessä, kontallani, ja sain lopulta tietää selkänikamani murtuneen.
Kesäiset harrastukset voivat olla yllättävän vaarallisia. Ikinä en olisi voinut kuvitella, että kirjojen lukeminen riippukeinussa olisi siitä vaarallisimmasta päästä. Pidin huomattavasti todennäköisempänä sitä, että kaatuisin ja loukkaisin itseni pyöräillessä.
Tällä hetkellä olen hieman eri mieltä Jörn Donnerin kuuluisan lausahduksen kanssa. Lukeminen ei sittenkään kannata ihan aina.
Lisäksi olen vahvasti sitä mieltä, että kirjojen kanteen pitäisi liimata samanlaisia varoitustarroja kuin tupakka-askeissa on. ”Lukeminen saattaa vaarantaa terveytesi!” Tai: ”Katso, missä luet!”
Saattaisi nousta ihmisten hiipuvan lukuinnostus aivan uuteen kukoistukseen. Mikään ei ole niin hyvää, ihanaa ja tavoiteltavaa kuin kaikki kielletty.
Riippukeinuepisodin seuraukset olivat moninaiset. Kirjan luku keskeytyi putoamiseen, eikä töihin paluukaan toteutunut aivan suunnitellusti. Puolitoista vuotta kestäneen opintovapaan jälkeen oli tarkoitus jatkaa töitä Limingan toimituksessa heinäkuun alusta. Virkeänä. Uudistuneena. Täynnä virtaa ja ideoita.
No, onneksi putoamiseni ei vienyt niitä ideoita mennessään, ja onneksi on toimivat nettiyhteydet, teknologia ja vaihtoehtoinen työtila.
Paluu Liminkaan työpaikalle ei kuitenkaan onnistunut, vaan elokuun ajan teen etätöitä Oulussa Kalevan toimitalossa. Puhelin toimii, sähköposti myös. Saa siis ottaa yhteyttä!
Entäpä se kirja? Kiinnostavuudestaan huolimatta sen viimeiset sivut jäivät lukematta. Minusta tuntui siltä, että olin hetkellisesti saanut tarpeekseni tunteiden hallinnasta ja mielen voiman harjoitteista.
Päädyin ottamaan käteeni uuden teoksen, Fausto Brizzin Sata onnen päivää. Kuolevan miehen viimeisistä päivistä hilpeästi tarinoivan kirjan luin turvallisesti nurmikon pinnassa makoillen.