Kirjoitan tätä kolumnia Luoteis-Sveitsissä ”kotikaupungissamme”. Tulimme tänne eilen puolentoista vuoden tauon jälkeen kesälomareissulle. Jälleennäkemisen iloa on mahdoton pukea sanoiksi, kun hurautimme kerrostalomme pihaan, ja iltaa viettämässä ollut naapuruston väki tulvahti halaamaan ja kyselemään kuulumisiamme.
Tänään olemme kulkeneet tuttuja katuja ja puistoja. Pikkukaupungissa on elämäntäyteinen tunnelma ja kesä täydessä terässään. Olen tavannut monia tuttuja. Mielessä on ollut paljon ajatuksia.
Tämä paikka tuntuu niin tutulta. Täällä on kaunista ja ihmiset ovat ystävällisiä. Meillä on tänne monenlaisia siteitä. Meillä ei kuitenkaan enää ole täällä omaa paikkaa. Olemme vain käymässä.
Lapsetkin ovat sopeutuneet Suomeen ja lakeuksille jo erinomaisesti. Kipeää käy ajatus siitä, että tämä paikka merkitsee meille lähinnä rakkaita muistoja. Emme enää kuulu tänne.
Toisaalta näen tämän kaiken myös suurena rikkautena. Olemme saaneet täältä ystäviä, oppineet paljon uutta tämän kulttuurin kautta sekä oppineet uutta kieltä ja mahdollisuuden nauttia Sveitsin vuorista ja kukkuloista.
Elämä antaa ja ottaa. Onko sinulla hyvä lukija paikkoja, jonne palaat aina uudestaan? Paikkoja, jotka tuntuvat aivan kuin toiselta kodilta, mutta jonne et kuitenkaan voi jäädä?
Sydämessäni tuntui, kun poikani ensimmäisenä Sveitsi-iltanaan nukahtaessaan totesi: ”Äiti, tuntuu aivan kuin ois kotona.”
Täällä oli hyvä asua. Täällä on hyvä käydä.