Viimeisen vuoden tai kaksi meitä on erityisen aktiivisesti kannustettu luopumaan turhasta - niin tavaroista kuin muista kuormittavista asioista. Ajan hengen mukaisesti tähän löytyy paljon erilaisia selfhelpejä, elämäntapaoppaita joka makuun. Marituksesta on tullut (mega)trendi; japanilaisen järjestelyasiantuntijan kehittämän KonMarin mukaan vähennettävistä tavaroista vain sellaiset saa säästää, jotka tuovat iloa. Viimeisimpänä ruotsalainen eläkeläisrouva lanseeraa döstädningin eli kuolinsiivouksen, jossa tavarat käydään hyvissä ajoin läpi, jo omana elinaikana, jotta perillisten olisi helpompi selvitä tavarapaljoudesta.
Vaikka allekirjoitankin järjestyksen, hallinnan ja valinnan suuren merkityksen oman elinympäristön mielekkyydelle, aion surutta nauttia ympärilläni olevasta tavarataivaasta. Muuttuvat, suunnitellut tai sattumasta syntyneet sommitelmat ilostuttavat kaltaistani kauneudenkaipuista kulkijaa päivittäin. Ihmetystä ja inhoakin saattavat aiheuttaa arkistojen aarteista, piharakennuksen kätköistä tai kirpputorilta mukaan löytynyt esine. Itseasiassa tavaroiden tarjoamat tuntemukset sekä niihin liittyvät kuullut tai koetut tarinat eivät läheskään kaikki ole positiivisia. Tavaroiden mukana kulkee koko elämän kirjo.
Tavaroiden kautta linkitämme itsemme sukupolvien ketjuun, tiettyyn paikallisyhteisöön tai rakennamme itseämme. Kotiemme esineistöllä, käyttämillämme tavaroilla tai pukeutumisellamme ilmaisemme itseämme tai vahvistamme haluamamme kaltaista kuvaa itsestämme.
Ehkä tähän liittyy (materialismin lisäksi) tiettyä herkkyyttä: keskustelin vasta ystäväni kanssa siitä, kuinka huonolta voikaan päivän aikana tuntua, jos on aamukiireessä tullut valinneeksi vääränlaiset tai väärän väriset vaatteet sen hetkiseen fiilikseen verrattuna. Väreillä tai tyyleillä on niin helppoa manipuloida niin itseään kuin muitakin.
Liekö syynä vuoden pimeimpään aikaan valmistautuminen, tarve hyggeilylle (kotoilulle) vai mikä lie, mutta olen viime viikkoina keskustellut monen kanssa heidän kodeistaan suhteessa asujiinsa.
Eräälläkin porinakaverillani on ihana, (ulkopuoliselle vain kauniiden) tavaroiden täyttämä Huvikumpu kotinaan. Huvikummussa on ihana vierailla, mutta minun olisi mahdotonta asua siellä. Itse olen pidätellyt mummolani uudelleenrakentamista kotiimme, jotta puolisonikin viihtyisi kotonaan.
Mutta kaikkiahan ei voi miellyttää; yhdeksänvuotias on ehdottomasti sitä mieltä, että ainakin Aleksin, Konstan ja Eeliksen kodit ovat hienompia kuin meidän. Meillä kun on liikaa värejä ja kapeajalkaisia teakhuonekaluja.