Menneitten muistelemisesta en tähän päivään saakka ole kauheasti perustanut. Mieluummin olen miettinyt, mitä on edessäpäin.
Kunnes sitten Facebookin heiveröisellä langalla yhteen sitomat entiset opiskelukaverit alkoivat miettiä yhteen kokoontumista. Edellisestä nostalgiatapaamisesta kun on kulunut jo kovin pitkä aika.
Aloimme etsiä yhteystietoja kurssikavereille, jotka silloisessa elämäntilanteessa olivat niin tärkeitä. Yhdeksän löytyi Facebookista. Kahdeksan tavoitettiin sähköpostitse. Neljälle ei löytynyt yhteystietoja – olivatko mokomat menneet vaihtamaan sukunimensä? Yksi oli siirtynyt jo tuonpuoleisiin.
Doodleen alkoi ilmestyä merkintöjä kullekin sopivista tapaamisajankohdista. Hienoista kartoitusta majoitustiloistakin jo tehtiin.
Vääjäämättä aloin kuin aloinkin ajatella vanhoja ja lueskella omia muistiinmerkintöjäni noilta ajoilta.
Näytti siltä, että olimme viettäneet huoletonta, hullua, hauskaa ja pölijää opiskelijaelämää. Joka päivä keksittiin vaikka väkisin asia, joka sai nauramaan tikahtuakseen. Se kevensi mieltä ja sysäsi huolia hieman tuonnemmaksi. Näyttipä olleen myös ahdistuneita, stressaantuneita, itkuisia ja työnteon raskauttamia vaiheita. Jopa hetkiä, jolloin teki mieli pistää pillit pussiin ja lähteä erakoksi erämaahan. Näidenkin karikoiden yli mentiin. Oli iloa, naurua, etsimistä, löytämistä, pettymistä, rakastumista, ikävää, sydänsuruja, epävarmuutta, toivoa ja tulevaisuudenuskoa. Kaikkea sitä, mitä nuoren ihmisen elämään kuuluu.
Paljon on vettä virrannut Oulujoessa sitten noiden päivien. Onko meissä mitään samaa enää jäljellä? Naurammeko vielä samanlaisille asioille? Onko meillä edelleen yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Onko minulla enää mitään jaettavaa niiden ihmisten kanssa, jotka silloin koin niin läheisiksi?
Olen antanut näiden ihmisten kadota elämästäni omien kiireitteni vuoksi. Se harmittaa nyt, mutta ehkä asia on paikattavissa. Ehkä meitä yhä naurattavat jutut mielikuvitusprofessorista, jonka haamuluennoista käytiin laittamassa lappu laitoksen viralliselle ilmoitustaululle. Ehkä olisimme edelleen valmiita pistämään pystyyn ”taidenäyttelyn” kopiokoneen littaamista irvistelevistä naamoistamme. Uskon, että useimmat meistä kokeilisivat vieläkin, miltä tuntuu laittaa nenä koeputken sekoittamiseen tarkoitettuun laitteeseen.
Sillä tärkeintä ovat ihmiset.