Lasten ja imeväisten suusta sen totuuden kuulee, varsinkin jos he ovat omaa lihaa ja verta.
– Äiti, sä et voi tehdä noin. Kaikki näkee!
– Äiti, sä oot nolo! Ei kukaan muu sun ikäinen käyttäydy tuolla tavalla!
– Äiti, sä oot niin vanhakin jo. Miten sä voit tehdä jotain tommosta?
Perillisiä nolottaa ja hävettää äitinsä tekemiset. Kuulen tuollaisia kommentteja silloin, kun olen innostunut näkemästäni, kuulemastani tai lukemastani. Innostus ilmenee naurunpuuskana, hihkaisuna, laulunpätkänä tai tanssinpoikasena. Ja tämähän ei totta tosiaankaan miellytä jälkikasvua!
Kun tulee näin vanhaksi, ei ole enää niin väliä, mitä muut ajattelevat, yritän teineille todistaa. Turhaan. Äidin pitäisi olla viileempi eikä se saisi herättää minkäänlaista huomiota.
Niin kauan kuin jaksaa innostua, kiinnostua ja vähän villiintyäkin, on vielä toivoa.
Muistattehan, miten lapsena vatsanpohjassa oli usein perhosia. Uusien ja ennen kokemattomien asioiden odotus kutkutti mukavasti. Innostunut odotus oli melkein puolet koko kokemuksesta.
Iän ja kokemusten myötä suurin osa perhosista on lehahtanut jonnekin muualle. Jäljellä jääneitä olen yrittänyt vaalia huolella.
Tällä viikolla perhoskanta runsastui tuntuvasti. Tuttu, mutta kuitenkin uusi työ Rantalakeuden toimittajana sai ne elpymään ja räpistelemään yhtä pontevasti kuin vuosikymmeniä sitten.
Miten mahtavaa on tutustua uusiin ihmisiin! Miten riemukasta kirjoittaa juttuja tapahtumista ja ilmiöistä, jotka ovat tuttuja, läheisiä ja rakkaita maaseudulla syntyneelle ja kasvaneelle! Miten hienoa saada uusia työkavereita, käydä paikoissa, joissa ei ole ennen käynyt ja oppia uutta! Miten innostavaa kertoa asioista, jotka ovat sekä haastateltaville että lukijoille tärkeitä ja merkityksellisiä!
Lupasin kuitenkin lapsilleni jotain. En pistä maanmainioimmallakaan juttukeikalla tanssiksi tai luikauta laulua. Yritän käyttäytyä niin, ettei äitiä tarvitse hävetä. Vaikka olisin kuinka innoissani.