Työpuhelimeni lokitiedot kertoivat, että numerosta oli soitettu kahdesti. Molemmat soitot olivat tulleet myöhään illalla. Myös kollegan puhelimeen oli soitettu samasta numerosta.
Seuraavana päivänä soitin numeroon takaisin. Kesti kauan ennen kuin puhelimeen vastasi elämänkokemusten kolhima ääni. Liki yhdeksänkymppisellä herralla oli paljon asiaa.
Ensi sanoikseen hän sanoi olevansa kuin turha olento. Ihminen, jonka tarpeista yhteiskunnan ei tarvitse enää piitata. Hänellä ei ollut enää väliä, koska kuolee kohta kuitenkin.
Mies oli vaikeasti liikuntavammainen, ja vaimo oli hänen omaishoitajansa.
Mies kertoo huolensa. Hän oli tiedustellut kunnan sosiaalityöntekijältä, olisiko mahdollista saada kunnalta tukea sähköpyörätuolin hankkimiseen. Vaimo ei aina jaksanut työntää hänen pyörätuoliaan ulkosalla, eivätkä lapset ehtineet joka tarpeeseen reagoida.
Olisi mukava päästä itsekseenkin liikkumaan, mies tuumi.
Oman sähköpyörätuolin ostamiseen ei eläkeläisillä ollut varaa.
Sosiaalityöntekijä ei osannut vanhusta neuvoa. Hänelle vastattiin, että onhan se vaimo aika riski ihminen. Hän varmaan jaksaa työntää pyörätuolia sen, mikä on tarpeen.
– Oletteko olleet yhteydessä vanhus- tai vammaispalveluihin asiasta, kysyin.
– Miten ja kenelle sinne voi soittaa? Eihän ole olemassa enää puhelinluetteloitakaan, joista numeron löytäisi. Tai edes valtuutettujen tai muiden päättäjien numerot, mies vastasi.
Tämä ongelma oli hänelle ja vaimolleen todellinen.
Pian vanhus alkoi kertoa, miten oli ollut muutaman päivän hoivakodissa vaimonsa omaishoitovapaan aikana. Yöllä hän oli herännyt vessa-asioille. Avunpyynnöistä huolimatta kukaan ei ollut tullut häntä katsomaan.
Ilmeisesti mies oli yrittänyt itse lähteä vessaan, koska oli tippunut sängystään lattialle. Vasta muutaman tunnin kuluttua yöhoitaja oli löytänyt hänet lattialta, tarpeet housuissaan. Yöhoitaja oli valitellut henkilökuntapulaa.
– Pelottaa, jos joutuu menemään sinne toisenkin kerran, soittaja sanoi.
Uskaltaako vaimokaan enää pitää omaishoitovapaitaan, jos pitää kantaa huolta miehensä hoidon tasosta ja hyvinvoinnista?
Pian soittajan puhe kääntyi lapsuuteen, äidistä orvoksi jäämiseen, tylyyn äitipuoleen sekä henkiseen että fyysiseen pahoinpitelyyn, jota hän oli saanut kokea 7-vuotiaasta lähtien.
Vanhuksella olisi ollut vielä paljon asiaa, mutta pitkään emme enää ehtineet jutella. Alkoi olla jo kiire toisaalle. Tuli hieman huono omatunto. Tämä vanhus ei keksinyt enää muuta konstia hakea apua, kuin soittaa meille. Siksi lupasin, että kerron tämän pienen, surullisen episodin hänen arjestaan.
Näitä tarinoita olisi enemmänkin.