Aikalailla 16 vuotta sitten minusta tuli puoliorpo.
Oli lokakuinen sunnuntai-ilta. Isäni nopeasti edennyt sairaus oli haurastuttanut muutoin vahvaa miestä. Perhe oli kokoontunut sairaalahuoneeseen. Juteltiin niitä näitä. Isääni lukuun ottamatta kukaan ei osannut pidätellä itkua. Hän halusi vielä lopussakin valaa meihin toivoa.
– Äläs nyt, katsotaan miten äijän käy, hän tuumasi pikkusiskolleni.
Muut joutuivat illan päälle lähtemään valmistautumaan seuraavaan työpäivään. Minä olin tuolloin armeijassa ja sain jatkettua viikonloppuvapaatani varuskunnasta saamallani poikkeusluvalla. Halusin jäädä isän seuraksi.
Ahdisti. Isälläni oli kovat kivut, eivätkä lääkkeetkään näyttäneet enää tehoavan. Ilmeisesti pitemmän vuoron tehnyt väsynyt lääkäri kiroili suureen ääneen, kun ei saanut uutta tippaa laitettua suoneen. Hoitajilla oli kiire.
Hieman ennen puoltayötä isäni pääsi pois. Pidin kädestä ja silitin päätä. Lauloin.
Lähestyvä pyhäinpäivä muistuttaa meitä poisnukkuneista läheisistämme. Se myös saa meidät miettimään omaa suhdettamme elämän toiseen ääripäähän. Itse olen näin syksyllä usein syvissä mietteissä, sillä isäni poismeno on ollut omassa elämässäni iso käännekohta. Näin jälkeenpäin ajatellen tuona sunnuntai-iltana nulikasta kasvoi mies.
Monelle kuolema, hautajaiset ja etenkin surevan kohtaaminen on vierasta. Ihmettelin jo lukioaikanani paria kaveriani, jotka eivät olleet koskaan olleet hautajaisissa. Minä olin isäni ja pappani matkassa kiertänyt niitä pikkupojasta lähtien.
Minulle kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin syntymä. Siitä on perheessämme puhuttu aina hyvin avoimesti. Jo pienestä pitäen olemme saaneet käydä halutessamme hyvästelemässä poisnukkuneita avoimen arkun äärellä.
Kun pyhäinpäivänä vien kynttilät rakkaideni haudoille, mielessä on suuri kaipaus, mutta ennen kaikkea kiitos siitä, mitä he ovat elämääni tuoneet. Samaa ajattelua olen rakentanut omaan kirjattuun viimeiseen tahtooni. Vaikka perinteistä pidänkin, niin sen verran haluaisin niitä romuttaa, että poismenoni äärellä juhlittaisiin ilolla elämääni mustan, vakavan pukujuhlan sijaan.