Marraskuun alkupuolella uutisoitiin vastahyväksytystä lukion opetussuunnitelmasta, jonka on määrä tulla voimaan lukioissa vuonna 2021. Alan asiantuntijana, lukiolaisena, koen velvollisuudekseni kommentoida.
Sekä uudistunut lukiolaki että nuorten uupumuksesta käyty julkinen keskustelu huutavat toimenpiteitä lukiolaisten jaksamisen tukemiseksi, mihin uudessa opetussuunnitelmassa on pyrittykin. Tulokset eivät ole kummoisia, sillä ainoa suunnitelman konkreettinen toimi on opinto-ohjauksen määrän lisääminen. Muu jää sanailuksi.
Opetussuunnitelman puitteissa olisi mahdollista murtaa nykyinen jaksojärjestelmä, mikä ei tukisi lukiolaisten jaksamista, vaan pikemminkin tekisi sille hallaa.
Jaksojärjestelmä, viikoittaiset muuttumattomat lukujärjestykset ja koeviikot ovat tärkeä osa opiskelun rytmittämistä ja rutiinien muodostamista.
Pysyvät rutiinit vähentävät stressiä. Koeviikko on monille opiskelijoille jakson rento kohta, jolloin kaikki kurssityö on jo tehty, ja keskittymisen voi kanavoida opittujen asioiden kertaamiseen.
Vaarana onkin, että tulevaisuudessa kokeet sijoitellaan epämääräisesti muun koulutyön lomaan, mikä lisäisi stressiä.
Jos opiskelijoiden hyvinvointiin kerran halutaan panostaa, olisi valinnaisuuden painottaminen lukioissa voinut olla tarpeen. Kuitenkaan opetussuunnitelma ei tuonut muutoksia pakollisten ja valinnaisten oppimäärien suhteisiin.
Uusi opetussuunnitelma pyrkii lisäämään poikkitieteellisyyttä, mikä on trendikästä, mutta mistä tulee käytännössä haastavaa, kun kurssien tilalle tuodaan opintopisteet, ja kun eri oppiaineiden hybrideistä muodostuvat opintokokonaisuudet vaihtelevat eri koulujen välillä. Kuinka opinnot rytmitetään tämän puitteissa? Entä kuinka tämä vaikuttaa ylioppilaskirjoituksiin, kun ylioppilaskokeet tehdään tulevaisuudessa yhä aineittain? Ylioppilaskirjoitusten merkitys korkeakouluvalinnoissa on jo nyt merkittävä, ja kasvaa jatkuvasti.
Kun oppiainerajoja ylitetään, on pidettävä huolta siitä, että olennaiset asiat tulee yhä käsiteltyä riittävän kattavasti.
Ennen kuin asioita aletaan yhdistellä valtaviksi opintokokonaisuuksiksi, on otettava huomioon se, että nykyäänkin kursseja hädin tuskin saadaan käytyä läpi yhdessä opintojaksossa. Tämä koskee erityisesti historiaa ja muita reaaliaineita, joissa asiakokonaisuudet ovat laajoja.
Ehkäpä suurin ongelma on se, että suunnitelmaa sovelletaan koulukohtaisesti. Yritettyäni epätoivoisesti etsiä suunnitelmasta jotain kehumisen varaa löysin yhden asian; lupauksen tiiviimmästä yhteistyöstä korkeakoulujen ja työelämän kanssa. Kuitenkin tämän jalon ajatuksen toteuttamisen edellytykset ovat huomattavasti paremmat kasvukeskuksissa, kuin muualla Suomessa.
Monien suunnitelman tarjoamien mahdollisuuksien onnistuneeseen toteuttamiseen tarvitaan myös rahaa, samalla kun monet kunnat ovat talousvaikeuksissa.
Kuinka siis varmistuu opetuksen tasalaatuisuus sekä opiskelijoiden yhtäläiset mahdollisuudet päästä jatko-opintoihin?
Iida Keskinen
Kirjoittaja on liminkalainen opiskelija.