Työkaverini mietti satutuntia suunnitellessaan, minkä version klassikkosadusta kertoisi. Millaisen tarinan lopun alle kouluikäiset lapset kestäisivät? Voisiko sadussa oikeasti kuolla joku, vai tulisiko tarina siivota ja kaunistella eläimen surkeaa loppua? Vai kertoako vain tarpeellinen tieto, ja mahdollisten lisäkysymysten ja vastaanottajan kehitystason mukaan avata tarinaa tarkemmin?
Alun perin kansantarinoista muokattujen, aikuisille suunnattujen kertomusten opetuksiin tai symboliikkaan sen syvemmälle menemättä lienee turvallista todeta, että kertomaperinteessä on tapahtunut muutoksia verrattain lyhyellä ajanjaksolla. Kun vielä teini-ikäisenä naapurin lapsille lukemissani saduissa joku kuoli tai jopa tapettiin, nyt samalle tarinalle löytyy monia vaihtoehtoisia loppuja.
Ehkä kuulijan vastaanottokyvyn ja kehitystason huomiointi ja valinnan vapaus ovat hyväkin asia. Toisaalta kiihkottomalle, asiaperusteiselle tiedolle on tilausta myös lastenkirjoissa.
Esimerkiksi ruoantuotannosta ja maataloudesta puhuttaessa toimittaja, kirjailija Elina Lappalaisen tietokirjat helpottavat ruoan alkuperästä keskustelua lasten kanssa. Lappalaisen kirjoissa eläinten tappamisella ei mässäillä, mutta sitä ei myöskään peitellä, mistä ne nakit lautaselle tulevat.
Liekö syynä ajankohtainen Lihaton Lokakuu vaiko juuri alkanut hirvenmetsästyskausi, mutta viime päivinä olen useissa pöytäseurueissa keskustellut lihansyönnistä, sen terveellisyydestä, eettisyydestä sekä ekologisuudesta. Vaikka olemme keskustelukumppaneiden kanssa montaa mieltä asioista, yhtä mieltä olemme omien kulutustottumusten ja valintojen arvioinnin tärkeydestä.