Joulun viettoon on kuulunut aina omalta osaltani paljon perinteitä. Jo lapsena ne olivat tärkeässä roolissa.
Olin usein mukana isän kanssa kuusivarkaissa. Kylällämme oli hiljainen sopimus, että joulukuusen sai hakea toisen metsästä. Ei siitä kukaan mieltänsä pahoittanut. Päinvastoin. Paras kuusi löytyi aina naapurin metsästä.
Kun aattoaamu oli edennyt riisipuurosta ja lastenohjelmista pidemmälle, pakkauduimme pitkälle ajoreissulle kiertämään hautausmaita. Kynttilöitä sytyteltiin kaikkiaan kolmisenkymmentä. Muistimme myös kaikkien esivanhempiemme leposijoja.
Aattoillalliselle äiti oli laittanut kystä kyllä niin paljon, että herkkuja pääsi yölläkin syömään. Tänäkin jouluna äidin tumma, paksukuorinen limppu on yksi upea makuelämys.
Joulupukkikin vieraili. En koskaan ihmetellyt, miksi isäni katosi ennen lahjojen jakamista. Hän lähti viemään koiralle ruokaa, roskia pönttöön tai lisää puita pannuhuoneeseen. Ei aikaakaan, kun nurinpäin käännettyyn, kaulahuivilla sidottuun pilkkihaalariin ja muoviseen naamariin pukeutunut Pukki kolkutteli eteisessä.
En epäillyt punanutun aitoutta, vaikkei nuttu ollut edes punainen. Aamulla televisiossa Korvatunturilta lähti matkaan ihan erilainen Joulupukki. Joulun taika teki tehtävänsä.
Lahjoista en kovin montaa muista. Sen sijaan tiesin aina mitä löytyy isoäidin paketista. Joka joulu paperin alta paljastui sininen kerrasto ja Pandan Juhlapöydän konvehtirasia. Eipä palellut koulumatkalla!
Yhä joulu on perinteitä täynnä. Ilman läheisten kanssa olemista, hautausmaakierrosta, riisipuuroa ja aitoa kuusta joulu ei tunnu omalta. Vain sininen kerrasto joulupaketista puuttuu.
Viime vuonna kokeilin joulua kotimaan rajojen ulkopuolella. Onneksi ehdimme perheen kanssa viettää Suomi-joulua jo etukäteen, sillä joulutunnelmaan ei päässyt Budapestin kaduilla sitten millään.
Tänään on luvassa viimeiset piparileipomukset ennen aattoon ja jouluaikaan rauhoittumista. Muistot menneistä jouluista ja jo edesmenneistä perheenjäsenistä ovat vahvana mielessä.
Hyvää jouluaikaa!