Tämä vappu oli hiljaisin, mitä muistan.
Vappuaattona kävimme parin kollegani kanssa kävelemässä ympäri Tyrnävän keskustan aluetta. Tarkoituksenamme oli katsoa nuorten perään, ettei ketään vapun juhlinnassa jätetä heitteille ja että kaikilla on kaikki hyvin. Rauhassa saimmekin kävellä. Minkäänlaisesta juhlimisesta ei näkynyt merkkiäkään.
Liikkeellä ei näkynyt nuoria, kuten ei juuri ketään muutakaan – pari alakouluikäistä tapasimme potkimasta palloa, mutta muuten kaikki näyttivät pysyvän tällä kertaa kotonaan.
Hiljaista monen elämä on ollutkin viime viikot. Itsekin olen tehnyt paljon etätöitä tietokoneen ja puhelimen ääressä. Kaksi kissaanikin näyttävät ihmettelevän, miksi vietän nykyään niin paljon aikaa kotona.
Suuri osa siitä toiminnasta, mitä ennen olen nuorisotyön parissa tehnyt, tapahtuu nyt netissä, pääosin Instagramissa: keskiviikkoisin pidämme nuorille hartauden Instagramin livetilassa, ja torstaisin nuortenillan. Viikoittainen lukion kahvihetkikin toteutuu nyt videopuhelun kautta.
Vaikka nykytilanne tuokin työhön paljon haasteita, samalla on kuitenkin pakko ihailla, millaisella luovuudella seurakunnat ovat lähteneet uudenlaisten työmuotojen toteutukseen. Jumalanpalvelusten lisäksi netissä voi striimata niin paljon kaikkea muutakin.
Puhelimella ihmisiä saa kiinni, vaikkei kasvokkain nähtäisikään. Seurakunnat eivät ole kiinni, vaikka kokoavaa toimintaa ei olekaan.
Hiljaisuudessa on hyvätkin puolensa. Itse olen niitä ihmisiä, jotka usein rasittuvat paljosta hälinästä ja saavat energiaa hiljaisuudesta. Mielestäni paras aika vuorokaudesta käydä ulkona kävelyllä on myöhään illalla, kun vähäkin liikenne on laantunut. Mitään muita ääniä ei kuulu kuin omat askeleet asfaltilla, puiden kahina tuulessa ja lintujen äänet.
Kun tulee viettäneeksi suuren osan ajastaan eri laitteiden ja internetin äärellä ja on koko ajan muiden ihmisten tavoitettavissa puhelimen kautta, on hyvä järjestää hiljaista aikaa itselleen ja omille ajatuksilleen. Hiljaisuudessa mieli ja sielu lepäävät. Vaikka kaipaankin sitä, että pääsisi taas enemmän näkemään perhettä, ystäviä ja työn puolesta nuorisoa, niin kauan kun niin en voi tehdä, aion ottaa hiljaisuudesta kaiken irti.
Kaikki eivät hiljaisuudesta kuitenkaan nauti. Moni vanhus ja riskiryhmään kuuluva joutuu pysymään yksin kotona. Näinä aikoina on kuitenkin ollut ilo huomata, että ihmisten ystävällisyys ja auttamishalu on lisääntynyt.
Jatkuvasti saa kuulla ja lukea ihmisistä, jotka tekevät vapaaehtoistyötä sellaisten hyväksi, jotka apua kaipaavat, ja ilahduttavat muita pienillä kivoilla teoilla. Jotkut laittavat nalleja ikkunoihin lasten iloksi, toiset puolestaan soittavat vanhemmilleen ja isovanhemmilleen tavallista useammin.
Jatketaanhan samaan malliin vielä poikkeusolojen jälkeenkin!
Mari Hevosmaa
Kirjoittaja työskentelee Tyrnävän seurakunnan vs. nuorisotyönohjaajana.