Ei katso ikää alkaa lehtikeisariksi.
Itse olin kahdeksan. Olin lyhyen elämäni aikana oppinut lukemaan kotiseutuni paikallislehteä. Jos vain olin kotona posti-Aaken pysähtyessä laatikkomme kohdalla, juoksin noutamaan sanomalehden. Henkilöjutut kiinnostivat. Samoin kuvat.
Mummoni keräsi tuttujen kuolinilmoituksia. Opin itsekin niitä lukemaan matkiessani isoäidin lukukäyttäytymistä. Jopa niin, että tapa on edelleen olemassa. Luin lehden aina oikeinpäin. Isäni aloitti lukemisen takaa, mitä en voinut käsittää.
Todennäköisesti paikallislehden lukeminen innosti minut perustamaan oman kylälehden. Harrastus vei mukanaan. Kävin jututtamassa kylän senioreita menneistä vuosikymmenistä. Mainokset suunnittelin kylän yrityksille ilman maksua. Kun tilaajamäärä alkoi kasvaa, palkkasin kaverini markkinointisihteeriksi. Provisiopalkalla tietysti.
Siskoni toimitti lastenpalstaa. Tosin välillä, kun hänen innostuksensa lopahti, äiti auttoi.
Aluksi kirjoitin lehteä käsin. Maailma muuttui saadessani kirjoituskoneen ja vielä enemmän vaihtaessani tietokoneaikaan.
Kylälehden – jonka nimi muuttui useasti vuosien aikana – kului kaikkiaan kymmenen vuotta. Viimeisen numeron valmistin ennen armeijan harmaisiin astumista.
Tyttäreni on lukenut innokkaasti isänsä pääkirjoituksia. Välillä naurun kera. Toki itsekin hymyilen selatessani sen ajan mielipiteitä.
Nykyiseen työhöni lapsuuden ja nuoruuden harrastus oli kuitenkin hyvä koulu. Vaikka suunnittelin hakeutuvani lukion jälkeen toiselle alalle, vei media lopulta mennessään. Erityisesti paikallislehti.
Kannustan perustamaan omia kylälehtiä! Ei ikää tarvitse olla täysi-ikäisyyden verran. Lehden tekemisen monipuolisuudesta on varmasti hyötyä eri oppiaineissa.
Nyt Sanomalehtiviikolla on hyvä tilaisuus miettiä millaista lehteä sinä haluaisit tehdä? Tulen mielelläni tekemään juttua lakeuden uudesta, nuoresta lehdentekijästä! Jos sellaisia jo löytyy, niin rohkeasti yhteys tännepäin.